Kun aloin suunnitella lähteväni eduskuntavaaleihin ehdolle, aloin saada lukemattomia neuvoja, mitä pitäisi tehdä. Pitää olla uskottava, tietysti. Pitää löytää vihollinen, jota vastaan hyökätä. Ja pitää olla yksittäinen teema, jota pänkkipäisesti ajaa riippumatta siitä, miten se yhteiskuntaan kokonaisuutena vaikuttaa.
Ryhdy populistiksi, neuvoi moni. Se kuulosti kammottavalta. Yksinkertaisten ratkaisujen tarjoaminen vaikeisiin ongelmiin on mielestäni yksi politiikan suurimmista kompastuskivistä.
”Joo, ryhdyt populistiksi!”, innostuivat nuorehkot työkaverini.
”Sano, että raiskaukset pitää kieltää.”
Naamastani näkyi, ettei ehdotus miellyttänyt.
”Kyllä vaan! Ja kun joku sanoo, että mitä, raiskauksethan on jo kielletty, vastaat heti, että ’Törkeää, kannatatko raiskauksia’”, nohevat setäpoikakollegat ilakoivat.
Tavallaan meitä kaikkia nauratti. Ehdotus oli älytön ja samaan aikaan pelottavan toimiva. Hymyni alkoi hyytyä, kun huomasin ihan oikeiden poliittisten strategien viljelevän samanlaisia neuvoja.
Näin vaalikeväänä huomaa, kuinka houkuttelevia yksinkertaiset vastaukset poliitikoille ovat. Äänestäjille halutaan osoittaa, että tomera poliitikko tarttuu toimeen.
Onko Suomessa rikoksia? Kiristetään rangaistuksia. (Syihin puuttuminen kun olisi kiusallisen monimutkaista.)
Harmittavatko verot? Lasketaan verotusta. (Mitä väliä vaalien alla julkisen talouden kestävyydellä. Kukaan ei tykkää veroista, kai valtio ne voi maksaa.)
Ahdistaako vanhustenhoivan surkea tila? Tarjotaan oma malli, jonka kerrotaan korjaavan kaiken. (Vaaleihin asti voi esittää, että viisasten kivi on keksitty.)
Populismilla voi saada aikaan paljon, mutta toimivaa yhteiskuntaa ei helpoilla vastauksilla voida rakentaa.
Suomalainen demokratia ansaitsee parempaa.
Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogissa 27.3.2019