Tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä blogiani, jonka iskevä nimi oli Ay-kesä Brysselissä. Olin tuolloin kesällä 2011 työkierrossa palkansaajakeskusjärjestöjen EU-edustustossa Finunionsissa. Opettelemassa EU-asioita, perehtymässä rakenteisiin ja prosesseihin, tapaamassa ihmisiä, kertomassa päättäjille työnantajani EU-tavoitteista – eli loppujen lopuksi lobbaamassa, minkä tajusin pienellä viiveellä.
Muistan hämmennykseni, kun saavuin toukokuussa 2011 Brysseliin. Eurooppa-päivänä liehuteltiin lippuja ja järjestettiin avointen ovien päiviä. Oli lasten puuhanurkkia ja yhteislaulukaraoke. Erinäisiä tarkoitusperiltään vilpittömiä, mutta kovin päälleliimattuja yrityksiä tehdä EU:sta kiinnostava ja tuoda sitä kansalaisia liki.
En osallistunut Eurooppa-päivään. Menin kuntosalille, söin jäätelöä ja mietin, olenko huono EU-kansalainen.
Jos EU:ta ajatellaan jonain Brysselissä sijaitsevana etäisenä laitoksena, eivät lähentymisyritykset kohti kansalaisten arkea ole vieläkään onnistuneet. Jos EU:ta ajatellaan unionina, jonka osa olemme olleet jo yli yli kaksikymmentä vuotta, asettuu lippujen liehuttelu oikeisiin mittasuhteisiinsa.
”EU:ssa tapahtuu valtavasti asioita, joista kukaan ei tiedä yhtikäs mitään”, kirjoitin blogiini 26.5.2011.
”Itsestäänselvyyksien toistamisen uhallakin: Brysselissä tehdään jatkuvasti päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkien unionin kansalaisten elämään (ja moniin EU:n rajojen ulkopuolellakin). Ja aivan liian suuri osa päätöksistä tehdään ilman, että kukaan edes huomaa – ennen kuin jäsenmaissa ihmetellään, että mikäs direktiivi sieltä taas tupsahti.”
Ikäväkseni huomaan, ettei tilanne ole juuri kahdeksassa vuodessa muuttunut.
Vaikka elämme EU:ssa arkeamme jokaikinen päivä, EU:sta puhutaan edelleen ikään kuin se olisi jossain ulkopuolella. Puhutaan nettosaajista ja nettomaksajista kuin EU olisi jonkilainen sijoituskohde, jolta odotetaan konkreettista tuottoa. Jotkut jopa vaativat Suomea takaisin, vaikka eihän Suomi ole minnekään lähtenyt. Täällä me olemme, ja pysymme.
EU ei ole täydellinen ja talous- ja rahaliitto sitäkin epätäydellisempi, mutta EU on, ja sen pitäisi olla, itsestäänselvyys. Heräämme joka päivä Euroopan unionissa. Menemme nukkumaan Euroopan unionissa. Olemme niin tottuneet matkustamaan Euroopan unionissa, että hermostumme, kun jossain joudumme vielä maksamaan kansallisella valuutalla.
Kauhistelemme EU:n direktiivejä, vaikka ne asettavat yhteiset standardit, joiden varassa kokonaisuus voi toimia. Kansallinen lainsäädäntömme suurelta osalta nojaa direktiiveihin, joita ilman sisämarkkinat eivät toimisi. Sääntely ei ole hyvä tai paha, vaan välttämättömyys, jonka sisältö ratkaisee sääntelyn laadun.
Ilman EU:ta meillä ei olisi mitään mahdollisuuksia säilyttää, vaalia ja kehittää maailmaa suuntaan, joka kunnioittaa niin sanottuja universaaleja arvoja, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Ensisijaisen tärkeää tietysti on, että EU itse elää arvojensa mukaisesti ja edellyttää sitä kaikilta jäseniltään.
EU ei ole lippu, EU ei ole yhteiskaraokessa laulettu Oodi ilolle eikä EU ole ekslusiivinen ryhmämatka, jonka osallistujat koostuvat virkamiehistä, ykkösrivin poliitikoista ja satunnaisista maakuntavierailijoista EU:n pääkaupungissa.
Meidän ei tarvitse mennä EU:hun tai lähteä sieltä, koska me olemme EU. Jos ja kun unionissa on kehittämisen varaa, on myös meidän vastuullamme sitä parantaa.
Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogeissa 25.5.2019