Sopimalla, ei repimällä, on työmarkkinoilla tavattu sanoa. Saman pitäisi päteä politiikkaan.
Moni on väsynyt poliitikkojen oman edun tavoitteluun ja lyhyen tähtäimen pikavoittojen maksimointiin, todelliseen tai kuviteltuun. Minäkin olen. Moni kysyy, miten poliitikot kykenevät vastaamaan maailman suuriin haasteisiin: ilmastonmuutokseen, väestön ikääntymiseen, kasvun rajoihin, yhteiskunnalliseen polarisaatioon, globaalin valtapolitiikan valtavan, todennäköisesti pysyvään murrokseen.
Hyviä kysymyksiä. Viime aikoina politiikka ei ole herättänyt erityisen suurta luottamusta.
Sotea on valmisteltu vuosikausia, poliittiset lehmänkaupat ovat jyränneet alleen alkuperäiset tavoitteet. Viime hetkellä pääministeri päätti kantaa vastuuta jättämällä hallituksensa eropyynnön.
Ei tämä erityisen hyvältä näytä.
Kun monimutkaisiin ongelmiin ei kyetä tarjoamaan kestäviä linjauksia, herää monessa toive löytää niihin yksinkertaisia ratkaisuja. Niitä haetaan kielloista ja kiristämisistä, jopa sitten ohi ja yli perustuslain, vaikka pykälät eivät tähänkään asti ole onnistuneet estämään ihmisiä tötöilemästä tai sikailemasta.
Toiset taas haikailevat lisää suoraa demokratiaa, ihan kuin koko kansakunta oikeasti odottaisi, että jokainen pääsisi ihan itse lukemaan hallituksen tuhatsivuisisia sote-esityksiä ja kertomaan kansanedustajalleen, mitä nappia haluaa hänen painavan. Eihän edustuksellinen demokratia näin voi toimia.
Politiikkaan kuuluu ristiriidat ja erilaiset näkemykset, mutta jos niitä ei osata sovittaa yhteen, politiikka saattaa oikeasti olla rikki. Erilaisten tavoitteiden tuoksinnassa kun pitäisi päästä joka tapauksessa eteenpäin. Politiikkaa ei pitäisi tehdä tietyille ryhmille, vaan koko yhteiskunnan hyväksi.
Vaaleihin on enää kuukausi aikaa, ja kierrokset kovenevat. Varmaa on silti, ettei yksikään puolue saati yksittäinen ehdokas pysty Suomen suuntaa muuttamaan.
Tämä on myös äänestäjien hyvä pitää mielessä. Kansalaisilla on oikeus vaatia parempaa.
Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogisivustolla 14.3.2019