Olisi kiva, jos Suomessa harrastettaisiin vähemmän puskista huutelua ja kuunneltaisiin enemmän asiantuntijoita, jotka käsillä olevasta asiasta oikeasti jotain omakohtaisesti tietävät.
Viime vuosina Suomessa on käytetty paljon aikaa ja energiaa valtioneuvoston toiminnan kehittämiseen. Mallia on haettu milloin Ruotsista, milloin kaikenkarvaisten lobbareiden malleista. Yhteenvetona on todettu, että toiminnan pitää olla strategista, siilot pitää purkaa ja palloa potkia eri ministeriöissä samaan suuntaan ja yhteiseen maaliin.
Yleissuosituksena on, että tehdään hyviä asioita järkevästi – ei tehdä huonoja asioita typerästi. Hieno homma. Tästä kaikkien on helppo olla samaa mieltä.
Käytännön toteutusten kanssa on ollut vaativampaa. Vaikka valtioneuvosto on tiivistänyt sisäistä yhteistyötään, elää organisaatioihin sisäänrakennettu itsensäsuojelumekanismi vahvana. Omaa reviiriä ei aina haluta avata muille.
Hassuinta jälkeä on saatu aikaan, kun valtioneuvostoa on yritetty pyörittää kuin yritystä. Tuoreehkossa muistissa on edelleen, kuinka viime hallitusohjelmaneuvotteluiden päätteeksi pääministeri kertoi neuvottelijoiden olevan nyt suurta yhteistä hallituspuoluetta, valmiina yhteiseen avokonttoriin.
Parissa kuukaudessa kävi ilmi, että ihan näin onnellisesti asiat eivät olleet. Hallituskauden ensimmäisen puolen vuoden aikana tehtyjä virheitä pakkolakipaketista sote-sopuun ratkotaan edelleen. Kuinka tässä näin kävi?
Strateginen hallitusohjelma oli pitkälti Sitran, tuon ylivertaisesti resursoidun kansallisen ajatuspajan tuote. Sillä olisihan kiva, että myös demokratia toimisi tehokkaasti ja dynaamisesti. Ainoa vain, että demokratiaan kuuluu tietty jähmeys ja hitaus, jota kutsutaan myös vakaudeksi.
Jostain syystä Suomessa tavataan suhtautua erilaisten konsulttien ehdotelmiin avarakatseisesti. Sitra ja muut ajatuspajat saavat vapaasti ohjeistaa, miten valtioneuvoston tulisi toimia. Sen sijaan virkamiesten kannanottoja paheksutaan. Ihmettelen, miksi.
Ministeriöiden kansliapäälliköt julkaisivat maanantaina oman näkemyksensä tulevan hallituskauden avainkysymyksistä. Kansliapäälliköt toteavat asiakirjassa edustavansa kannanotollaan myös valtioneuvoston uudistumista: yhteistyötä tehdään, yli ministeriörajojen.
Mahdollisuudet Suomelle -asiakirja on koko lailla maltillista pohdintaa siitä, missä Suomi on nyt ja mihin ollaan menossa ”nyt me kansliapäälliköt kerromme teille megatrendeistä” -hengessä. Ilmastonmuutos, ikääntyminen, kaupungistuminen, työn murros – you know the jazz. Työllisyysastetta pitää Suomessa nostaa ja paljon, ikääntyminen heikentää julkista taloutta. Tuttuja juttuja.
Kansliapäällikköjen raportti sai laajaa huomiota, myös kriittistä. Moni kyseli, miksi virkamiehet haluavat vaikuttaa valtioneuvostoon päätöksentekoon. Arvelen, että 1) siksi, että se on heidän työtänsä ja 2) siksi, että kansliapäälliköillä on aito huoli maamme tulevaisuudesta. Vaikka hallitus vaihtuu, ei tätä maata yksinomaan poliitikkojen voimin pyöritetä.
Työnjako poliitikkojen ja virkamiesten välillä on mielestäni selkeä ja tarpeellinen. Poliitikot linjaavat, virkamiehet valmistelevat. Poliitikot tekevät päätöksiä arvopohjastaan käsin, virkamiehet vievät päätökset täytäntöön siten, että ne ovat sopusoinnussa vallitsevan todellisuuden ja lainsäädännön kanssa.
On varsin perusteltua kysyä, kuuluuko kansliapäälliköiden tehdä valmistelutyötä julkisuuden kautta. Muitakin reittejä olisi. Taustalla tehty valmistelu ja vuoropuhelu tulevien päättäjien kanssa voisi toimia jopa julkista kanavaa paremmin. Jos siis ajattelee, että julkinen rooli ja haasteiden avaaminen kansalaisille ei virkamiesten rooteliin kuulu.
Joka tapauksessa mielestäni on iloinen asia, että kerrankin valtioneuvoston tulevaisuudesta käyvät keskustelua he, jotka valtioneuvoston todellisuuden tietävät ja tuntevat.