Työelämä muuttuu – totta. Työelämän rakenteet ovat jäykät ja rakenteita pitää purkaa, jotta työelämä muuttuu – vähemmän totta.
Työelämässä tarvitaan yhteisesti sovittuja pelisääntöjä, mutta jokainen tietää, etteivät pykälät tee töitä puolestamme. Jotta työ olisi mahdollisimman tuottavaa, antoisaa ja kiinnostavaa, tarvitaan hyvää johtamista, riittävää itsenäisyyttä ja työn imua. Näitä toimivat yhteiskunnalliset rakenteet koulutuksesta lainsäädäntöön luonnollisesti tukevat.
Työelämän pitää muuttua paremmaksi, siitä kaikki ovat samaa mieltä. Mielestäni muutostarve on kuitenkin suurempi työelämän arjen tasolla kuin rakenteissa. Esimerkiksi tutkija-aktivisti David Graberin tekemien kyselyiden mukaan jopa 40 % ihmisistä tekee työtä, joka on heidän mielestään turhaa. Yllättävän moni heistä työskentelee erilaisissa asiantuntijatehtävissä, joissa päivät täyttää ulkoa ohjelmoitu käsienheiluttelu.
Ihminen kuitenkin kaipaa elämäänsä merkityksellisyyttä, tarkoitusta. Onnellisuusfilosofi Frank Martela on todennut työelämältä parempaa toivovien odotukset loppujen lopuksi hyvin kohtuullisiksi: työn pitäisi tarjota elanto, mutta samalla myös mahdollisuus elää myös työssä ollessaan.
Talouskasvumme ja ainakin juhlapuheissa työelämämme perustuu innovaatioihin, uuden oivaltamiseen, toisella tavalla tekemiseen. Digitalisaation ja automatisaation edetessä on korkea aika vapauttaa ihminen roolistaan koneiston osasena ja hyödyntää inhimillinen luovuus ja intuitio mahdollisimman laajasti.
Kirjoitin keväällä Sorsa-säätiölle pamfletin työelämästä ja toisintekemisestä. Perustin pamflettini löyhästi Dreyfusin veljesten teoreettiseen malliin oppimisen portaista (josta voit lukea tarkemmin englanniksi lisää esimerkiksi täältä).
Halusin kirjoittaa helppolukuisen paketin työelämän muutoksen tarjoamista mahdollisuuksista, joita havainnollistin tosielämästä poimituilla tarinoilla.
Julkaisen tarinat syksyn mittaan blogissani. Innokkaimmat lukijat voivat tietysti tutustua pamflettiin ja lukea sen vaikka kokonaan. Mutta tarinat alkavat tästä.
1/10, olkaa hyvät!
Tee toisin – Tositarinoita työelämästä, osa 1: Taksikuski
Taksikuski kaarsi Helsingin keskustassa sijaitsevan ravitsemusliikkeen ovelle. Ilta oli jo myöhä, pihalla tupakoijat huojuivat ja kailottivat.
Asiakas astui takapenkille. Tuttu mies, kansanedustaja, kuski pani merkille. Kansanedustaja sanoi osoitteen ja kuski lähti ajamaan. Keskusta jäi taa.
Perillä asiakas ojensi eduskunnan luottokortin. Mitä ihmettä?
”Eipä tainnut olla työmatka tämä”, taksikuski huomautti.
Kansanedustaja häkeltyi.
”Miten niin? Eduskunnaltahan minä olen tulossa.”
”No et varsinaisesti ole, tilasit taksin viereiseen baariin ja sieltä kyydin hain. Eikä näin myöhään taida olla edes työaikaa, edes teille”, taksikuski jatkoi.
Hämmentynyt kansanedustaja punnitsi tilannetta hetken. Oli eduskunnan luottokortti, josta taksikuski kieltäytyi. Sitten oli oma luottokortti, pankkitili, jolla myös oli kohtuullisesti rahaa. Vaikka kansanedustajien palkkoja silloin tällöin etenkin oikeiston toimesta väitetään alhaisiksi, ei se ihan totta ollut. Kansanedustaja ei sitä paitsi edes ollut oikeistolainen, vaan poliittisen kentän ihan eri laidalta.
Hetken tuumattuaan kansanedustaja ojensi taksikuskille oman korttinsa. Rahaa oli, maksu tuli kuitattua. Taksikuski kiitti, läimäytti ovet kiinni ja kaarsi noutamaan seuraavaa kyytiään.
Tarinan opetus:
Muiden rahojen käyttäminen on harvoin vain käyttäjien itsensä vastuulla. Yritysten ja yhteisöjen rahaa valuu hukkaan, koska moni toimii niin kuin tarinan kansanedustaja ja harva niin kuin tarinan taksikuski.
Lakeja ja sääntöjä ei valvo ainoastaan poliisi, oikeuslaitos ja organisaatioiden kaikenkarvaiset sisäiset tarkastajat. Vastuu etenkin yhteisistä rahoista on meillä kaikilla. Todelliset ja kuvitteelliset hierarkiat eivät saisi olla esteenä sille, kuka saa kenenkin toiminnan puutteista huomauttaa.
Taksikuski ei pelkästään suorittanut omaa tehtäväänsä, vaan koki aivan oikein olevansa osa yhteistä yhteiskuntaa – ja sen vastuullinen, rohkea jäsen.