Tee toisin, osa 9: Jälki-istunnon valvoja

Luokan vilkkaat pojat istuivat koulussa taas pitkää päivää. Oppitunneilla he eivät millään malttaneet keskittyä opetukseen vaan meuhkasivat ja remusivat. Jälki-istuntoa napsahti. Iltapäivät sujuivat kuitenkin rauhallisemmin kuin päivät. Pojat riiputtivat päätään, enää ei huvittanut remuta.

Jälki-istuntoja valvovaa opettajaa kävivät pojat sääliksi. Monella kotiolot olivat mitä olivat. Ei ollut ihme, ettei keskittymisestä tullut mitään, opiskelusta puhumattakaan.

Opettaja otti tavakseen viedä jälki-istunnon vakioasiakkaille pientä purtavaa, karjalanpiirakoita, joskus pannukakkua. Pojat söivät hyvällä ruokahalulla, ujolla kiitollisuudella.

Yli kymmenen vuotta myöhemmin opettajan lapsenlapsi törmäsi näihin aikuisiksi kasvaneisiin poikiin kaupungin yöelämässä. Moni oli edelleen rauhaton, elämä ei ollut kohdellut heitä lempeästi. Jokaisessa kohtaamisessa he muistivat kertoa, kuinka isoäiti oli ollut heidän opettajanaan ja tuonut heille jälki-istuntoon syötävää.

Tarinan opetus

Tämän tarinan isoäiti on omani. Ainakin yksi näistä jälki-istuntojen pojista kuoli ennen kuin täytti kolmekymmentä. Nuorena minua isoäitini entisiä oppilaita tavatessani nauratti, kun vanhemmat, aikuiset miehet kohkasivat muinaisista karjalanpiirakoista. Nykyään tarina koskettaa minua syvästi.

Jälki-istuntoa pitävän opettajan tehtävänä ei tietenkään ole muu kuin valvoa jälki-istuntoa. Elettiin varmaan suunnilleen 1970-lukua, eikä opettajilla ollut tapana kaveerata oppilaiden kanssa, valta-asema ja koulun sisäinen hierarkia olivat selvät. Silti isoäitini valitsi tehdä toisin, kohdata pojat ihmisinä.

”Tietysti pojilla oli nälkä”, isoäitini muisteli. ”Tuntui vain luontevalta viedä heille jotain, etteivät aivan surkeina olisi siellä nälissään istuneet.”

Mikä oli isoäidilleni pieni, arkinen ja käytännöllinen asia, oli näille pojille merkityksellä ja kunnioituksella ladattu ele, jonka he muistivat vielä vuosien ja vuosikymmenten päästä.

Tarina kertoo, että voimme jokainen olla työssämme paljon enemmän kuin pelkkä työntekijä tai suoritteiden suorittaja. Voimme olla ihminen ihmiselle. Se ei ole keneltäkään mitään pois, mutta saattaa antaa jollekulle jotain suurta ja merkityksellistä.

Tarina julkaistu keväällä 2018 Disruptioita posliinikaupassa -pamfletissa.

Jakaminen parantaa maailman

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *