Muusikko oli soittanut harmonikkaa aina, pienestä pitäen. Harmonikka seurasi mukana lukioon ja muusikko seurasi harmonikkaa Sibelius-akatemiaan. Vuodet ja loputtomat toistomäärät olivat opettaneet hänet melko hyväksi. Hän ei tehnyt virheitä juuri koskaan, ja vaikeatkin kappaleet sujuivat ongelmitta.
Muusikko ei silti kyennyt olemaan tyytyväinen soittoonsa. Todella hyvät hanuristit tuntuivat tavoittavan musiikissa jotain enemmän: sointia, sielua, jotain sellaista. Hän päätti harjoitella enemmän. Lisää sointukulkuja, lisää toistoja, yhä vaikeampia kappaleita. Edistystä ei silti tuntunut tapahtuvan. Jotain puuttui.
Sibelius-akatemiassa oli tarjolla uusi kurssi, ”Esittämisen muodot”. Improvisaatiota, kaikkea muuta kuin kurinalaista soittamista. Se vaikutti muusikosta vähän eriskummalliselta hippeilyltä, mutta hän ilmoittautui silti.
Yhtäkkiä harmonikan sointi alkoi kuulostaa erilaiselta. Sävelissä kaikui sielu. Muusikko oli oppinut soittamaan instrumenttiaan kehollaan, todennäköisesti myös sielullaan. Hänestä tuli esiintyjä. Harmonikka ei ollut enää instrumentti, jonka taakse piti tai sai karata. Vaikka hänen edessään oli harmonikka, hän oli silti alasti ja samaan aikaan täysin vapaa.
Tarinan opetus
Ystäväni kertoi tarinan minulle, kun kerroin hänelle Dreyfusin veljesten teoriasta (tarinoiden taustoista ja Dreyfuseista voit lukea tarkemmin täältä). Hän koki itse olleensa pitkään harmonikkansa kanssa jumissa jossain kelvon suoriutujan ja melko pätevän asiantuntijan välillä. Uusi lähestymistapa, joka ei liittynyt harmonikkaan millään tavalla, avasi hänelle soittamiseen aivan uuden tavan, näkökulman, tunteen ja teknisen suorituksen yhdistelmän.
Ystäväni kertoi hyvin ymmärtävänsä, että Dreyfusien kuvaamilla oppimisen portailla etenemisessä pitää edetä järjestyksessä. Hän ei esimerkiksi pidä siitä, kuinka nykyään monille muusikoille opetetaan draamaa tai tanssia jo opintojen alkuvaiheessa. Aloittelijoilta puuttuu rutiini ja etenkin pitkä kokemus, joka aidosti auttaisi heitä hyödyntämään uusia tulokulmia.
Halusin sisällyttää tarinan mukaan, koska se niin osuvasti kiteyttää, kuinka virtuositeettia kohti voi yrittää ponnistaa. Polku mestaruuteen on tuskin koskaan selvä tai edes aiemmin tallottu.
Jos haluaa tulla paremmaksi, pitää tehdä jotain aivan uudella tavalla. Jotain sellaista, mikä ei näennäisesti liity asiaan välttämättä laisinkaan. Jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehty. Näin monet huippu-urheilijat toimivat: on turha toistaa ja hioa perussuoritusta, koska sitä tekevät kaikki muutkin.
Jos haluaa tulla mestariksi, pitää tehdä jotain ennennäkemätöntä.
Tarina julkaistu keväällä 2018 Disruptioita posliinikaupassa -pamfletissa.
*
10-osainen tee toisin – tositarinoita työelämästä -sarja päättyy tähän. Kiitos lukijoille!