Tasa-arvosta pitää jaksaa puhua

Pari kuukautta sitten istuin herravoittoisessa seurassa työillallisella. Tarkoituksena oli, kuten työmatkojen illallisilla usein, keskustella ajankohtaisista asioista, kuluneen päivän kokouksesta ja tulevista hankkeista vapaamuotoisissa merkeissä.

”Vieläkö nyrkkeilet”, kysyi vieressäni istunut herra, jonka kanssa en kovin paljoa ollut henkilökohtaisista asioista puhunut. 

”Saa nähdä, miten jää aikaa. Nythän on sitä paitsi kesä ja purjehduskausi”, vastasin totuudenmukaisesti. 

”Mitä, mutta pitäähän sinun nyrkkeillä”, herra totesi. ”Että pysyt nättinä ja hoikkana.”

Sillä lailla.

Välillä mietin, kuinka paljon naisen kannattaa tasa-arvosta puhua. Viimeisen vuoden, parin aikana saamastani palautteesta sitä on mahdoton päätellä. 

Julkisesti työelämän (ja elämän) tasa-arvosta puhumalla olen saanut valtavasti julkisuutta ja häkellyttävän paljon myönteistä palautetta. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa elämässäni myös saanut vihapostia, arvioita ulkonäöstäni, kuten ”feministitukastani”, sekä näkemyksiä aivojeni koosta ja toimintakyvystä. 

Varsinaisissa työasioissa tasa-arvosta puhuminen tuskin on varsinaisesti auttanut minua urallani eteenpäin. Muutamat varhais- ja varttuneemmat sedät ovat jopa pahoittaneet mielensä, kun ovat tulkinneet minun sedistä puhuessani niputtaneen heidät haukuttuun setämies-kategoriaan. Jotkut ovat tulkinneet ”raivofeministiksi”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kuitenkin niin kauan kuin ihmisiä yksioikoisesti leimataan ja luokitellaan sukupuolen, ihonvärin, äidinkielen, seksuaalisen suuntautumisen, vamman tai vammattomuuden perusteella erilaisiin kategorioihin, pitää tasa-arvosta puhua. Niin kauan kuin automaattisesti oletetaan, että ikä ja miessukupuoli tuo mukanaan tiedon, kokemuksen ja totuuden, kun taas vastaavasti nuorempi ikä ja tyhmyyden ja tietämättömyyden, on luutuneita oletuksia syytä tuulettaa.

Entä illalliskeskustelumme, miten se jatkui? Pahimmasta tyrmistyksestäni toivuin muutamassa sekunnissa.

”Entä sinä, mitä olet itse ajatellut tehdä pysyäksesi nättinä ja hoikkana”, kysyin, ehkä hiukan epäreilusti, koska eläkeikää lähentelevä vierustoverini ei selvästi ollut asiaa miettinyt.

Joka tapauksessa ulkonäköön liittyvät pohdinnat päättyivät siihen.

Jatkoimme keskustelua työasioista. Työillallisesta kun kuitenkin oli kyse.

Artikkeli on julkaistu 16.9.2019 Iltalehden blogissa

Jakaminen parantaa maailman

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *