Mitä mies tekisi, osa 5: Ekonomisti

Ekonomisti siirtyy työelämään suoraan koulunpenkiltä. Häntä hämmästyttää touhotuksen määrä, jolla asioita niin sanotuissa oikeissa töissä tehdään.

– Yliopiston ainejärjestökin joutuu laatimaan toimintakertomuksen, mutta ei kukaan siihen oikeasti aikaa käytä, nuori ekonomisti ihmettelee, ääneen.

Ylipäätään työelämässä puuhataan ekonomistin mielestä ihmeen paljon asioita, joita kenenkään ei välttämättä tarvitsisi tehdä. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 5: Ekonomisti”

Mitä mies tekisi, osa 4: Opiskelija

Oikeustieteiden opiskelija on nuori, itsevarma ja hyvännäköinen. Hän on saanut maansa EU-puheenjohtajakaudella vastuullisen tehtävän toimia EU-maiden päämiesten, ministereiden ja jäsenmaiden delegaatioiden johtajien henkilökohtaisena avustajana.

Opiskelija istuu mustan Fiatin etupenkillä, kun auto kaartaa lentokoneen vierelle ja noukkii kyytiinsä edustajan kylmästä pohjoisesta maasta. Matkalla hotellille on aikaa puhua edustajan kanssa politiikasta. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 4: Opiskelija”

Mitä mies tekisi, osa 3: Toimittaja

Politiikan toimittajan pää toimii hiukan liian nopeasti, mikä ärsyttää monia ihmisiä, mutta on työssä hyödyksi. Politiikan toimittaja on hyvä nappaamaan päättäjien puheista epäjohdonmukaisuuksia ja kirjoittamaan niistä nasevia analyysejä, parhaimmillaan skuuppeja.

Politiikan toimittaja on sietämätön alainen. Hän havaitsee usein työvuoronsa alkaneen, kun hänen esimiehensä soittaa juuri silloin, kun politiikan toimittaja nauttii pienlentokoneella lentämisestä, purjehduksesta kilparadalla tai ihan vain mukavasta vapaa-ajan veneilystä. Esimiehellä on näissä tilanteissa tapana väittää, ettei kyseessä olisi vapaa-aika laisinkaan ja että työvuoro olisi alkanut jo tunteja sitten. Politiikan toimittajaa tällainen käytös ja kyttääminen ärsyttää. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 3: Toimittaja”

Mitä mies tekisi, osa 2: Johtaja

Johtajasta tuli johtaja verrattain nuorella iällä. Näennäisesti hän ei juuri arvostanut uutta asemaansa merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana, vaan saattoi saapua esimerkiksi sidosryhmätapaamiseen Reino-tossut jalassa, kauhtunut college-paita yllään.

– En ymmärrä, miksi ihmiset aina riitelevät siitä, kuka saa tehdä mitä. Tappelisivat siitä, kuka joutuu tekemään, johtajalla oli tapana todeta.

Alustuksissa ja esitelmissä hän suosi kiteyttämistä. Ajankohtaista yhteiskunnallista tilannetta hän saattoi esimerkiksi vivahteikkaasti valottaa yhdellä ainokaisella kalvolla sosiologian klassikon Erik Allardtin having-loving-being -kolmiosta – lähdettä mainitsematta.

Johtajaa pidettiin laiskana, mutta lahjakkaana, mitä hän epäilemättä onkin. Hän tylsistyy helposti. Niinpä hän tylsistyi myös merkittävään johtajan asemaansa, ja hakeutui johtajaksi toisaalle. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 2: Johtaja”

Mitä mies tekisi?

Minulla on ollut työelämässä hyvä pomo-onni. Olen saanut vastuuta, tukea ja hyviä (työ)elämänohjeita. Yhden parhaista neuvoista sain vuosia sitten kokeneelta herralta. ”Naiset jostain syystä tekevät aina kamalan paljon ja ahdistuvat sitten. En tiedä, mistä se johtuu. Mutta muista sinä, että vähempikin riittää.”

Olen pikkuhiljaa sisäistänyt tuon ohjenuoran.

Moni nainen tekee omat, kollegan, esimiehen ja alaisten työt ja stressaa siinä sivussa itsensä henkihieveriin. Viereisen työhuoneen mies saa ylennyksen, koska on fiksun ja rauhallisen oloinen kaveri, jonka kukaan ei ole koskaan nähnyt hermostuvan mistään (kukaan ei ole välttämättä nähnyt hänen tekevän mitään muutakaan, mutta se on sivuseikka).

Maailma, jossa elämme, on edelleen pitkälti miesten tekemä, eikä se ole aina reilua tai kivaa. Eikä se tietenkään ole oikein.

Muutamia vuosia sitten kehitin työelämän ohjenuorakseni mallin, jossa yhdistyy kaksi periaatetta. Ne ovat ”Mitä mies tekisi” sekä Kantin kategorinen imperatiivi. Edellinen tekee elämästä miellyttävämpää ja jälkimmäinen varmistaa pysymisen moraalisesti kaidalla tiellä.

Tämän 10-osaisen blogisarjan kaikki tarinat ovat tosia ja kertovat työurani varrella kohtaamistani miehistä. Nämä miehet ovat fiksuja ja monella tapaa ihkuja. Toivon, että tarinat herättävät etenkin naiset pohtimaan vastausta kysymykseen: Mitä mies tekisi?

Tyypillisin vastaus lienee: Eipä juuri mitään.

Mitä mies tekisi, osa 1: Vanhempi asiantuntija

Mies on työskennellyt vuosia, todennäköisesti vuosikymmeniä samassa tehtävässä. Hänet tunnetaan hyvin keskeisten päättäjien keskuudessa, vaikka hän ei edes kuulu poliittiseen puolueeseen, kuten päättäjät yleensä tekevät. Mies tunnetaan rauhallisena, asioihin paneutuvana, ehkä jossain määrin kyynisenä – mikä on oikeastaan vain plussaa ja tuo hauskan humoristisen vivahteen hänen harmaantuneen karismaattiseen olemukseensa.

Miehellä ei ole tapana vastata sähköposteihin. Työpaikan yhteisen kalenterin sijaan hän käyttää omaansa, paperista. Itse asiassa on epäselvää, osaako mies ylipäätään käyttää sähköpostia tai sähköistä kalenteria. Nämä kysymykset ovat kuitenkin toissijaisia, koska mies osaa asiansa.

Ulkopuolelta vaikuttaa, että mies osaa ainakin avata sähköpostinsa ja painaa saapuvien viestien kohdalla deleteä. Se on hyvä taito, joka tuo lisää aikaa kokoustamiselle ja papereiden lukemiselle. Tosin ei niitä papereita tarvitse niin tarkkaan lukea, sillä kokouksissa harvoin tapahtuu mitään merkittävää. Yli jäävän ajan voi käyttää esimerkiksi golfmatkojen ja eläkepäivien suunnitteluun.

Eräänä päivänä mies avaa sähköpostinsa ja yllättyy. Postiin on saapunut työkaverilta viesti, joka vaatii välitöntä reagointia. Viestissä väitetään, että Suomea koskee nykyään EU:n talouspoliittinen koordinaatio, joka edellyttää raportointia myös miehen omasta vastuualueesta. Päätös on kuulemma tehty ja siunattu jo pari vuotta sitten.

Mies marssii tuohtuneena sähköpostin lähettäneen kollegansa työhuoneeseen. Häntä huolettaa, että isänmaalla ei ole enää ohjat omissa käsissään.

Miten tällainen on voitu hyväksyä? Mikseivät virkamiehet tehneet mitään?

Yksi mahdollinen vastaus on, että myös virkamiehet olivat miehiä.

Eriarvoisuus puhuttaa

”Eriarvoisuus. Se puhuttaa nyt.” Näin minulle sanottiin. Tarkoittaen, että siitä pitää nyt kirjoittaa. Näin toimii politiikka.

Eriarvoisuus puhuttaa nyt, poliitikkoja. Poliitikot ovat vihdoin ja ihan aiheesta havahtuneet siihen, että kansalaisten fiiliksissä emme välttämättä ole ihan siinä kuuluisassa samassa veneessä.

Eriarvoisuus on päättäjien silmissä ajankohtainen aihe erityisesti nyt, koska oppositiopuolueet ovat valmistelleet eriarvoisuudesta välikysymyksiä. Yhteen niistä hallitus vastaa tällä viikolla. Hyvä, että kysytään ja hyvä, että vastataan. Mutta johtaako se mihinkään?

Veikkaan, että tavallisia ihmisiä eriarvoisuus on puhuttanut jo pitkään. Ei välttämättä niitä tavallisia ihmisiä, joilla menee kivasti ja jotka reissaavat ja sijoittavat rahojaan ympäri maailmaa (sekin on nykyään kovin tavallista), vaan niitä toisia tavallisia, joiden elintila tuntuu jatkuvasti kapenevan.

Olen itse tyypillinen kaupunkilainen asiantuntija. Teen siistiä sisätyötä, luen ja kirjoittelen tekstejä, koostan mielestäni nohevia analyyseja ja saan ihan hyvää palkkaa. Seuraan työkseni Suomen hallituksen toimia, jonkin verran EU:ta, ja pyrin piipittämään insinöörien ja palkansaajien asiaa päätöksentekijöille.

Kavereillani politiikan kuplan ulkopuolella on aika ajoin vaikeuksia ymmärtää, mitä oikein työkseni teen. Lirkuttelen sedille ja kerron, miten yhteiskuntaa pitäisi pyörittää, on yksi vakiovastauksistani. Tällaisia töitä jotkut meistä tekevät, aika monet itse asiassa. Juu, saa hämmästellä.

Aina välillä poljen töihin Pasilaan mennessä Hesaria pitkin tai ohi. En koskaan eduskunnalta tai ministeriöistä tullessani, vaikka varmaan pitäisi. Melkein joka kerta mietin leipäjonot nähdessäni, että näkyykö tämä politiikan kuplaan asti. Ymmärtääkö hallitus, missä asemassa ”aktivoinnin” tarpeessa olevat työttömät oikeasti ovat, tajuaako, mitä yksittäiselle ihmiselle voi tarkoittaa, kun lääkekorvauksia leikataan. En tiedä, tietävätkö he, enkä tiedä, ajaako mikään ministerin virka-auto ikinä Helsinginkatua pitkin.

Jonkin sortin politiikan toimijana ja ihan ihmisenä pidän eriarvoisuutta merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana, meidän kaikkien kannalta. Mitä enemmän porukkaa tipahtelee yhteiskunnan laitamille, sitä vähemmän yhteiskunta tuntuu omalta. Sitä enemmän syntyy turhautuneisuutta, jopa vihaa. Jos ei koe minkäänlaista vaikutusvaltaa, ei koe tarvetta kantaa minkäänlaista vastuutakaan.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että poliittisen kentän oikealla laidalla eriarvoisuutta pidetään lähtökohtaisesti ihan hyvänä asiana. Ajatellaan, että ahkeruudesta kuuluu palkita ja on ihan ok, että toiset ovat parempia kuin toiset ja pärjäävät paremmin, eikä siihen yhteiskunnan pitäisi juuri puuttua. Ymmärrän logiikan, mutta se mielestäni ontuu. Jos kaikki syntyisivät tasan samanarvoisina ja samoihin lähtökohtiin, oikeisto voisi olla oikeassa. Nyt he ovat ainoastaan oikealla, sillä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole totta.

Silti en ihan tiedä, mitä ajatella hallituksen asettamasta, eriarvoisuutta selvittävästä työryhmästä. En tiedä, mitä oikealle kallellaan oleva hallituksemme ajaa. Oliko se tuloerojen kasvu hallituksen mielestä ok juttu vai ei? Ehkä tällä viikolla saamme vastauksen.

Toivottavasti saamme myös päätöksiä. Sillä elämä jatkuu eduskunnan ulkopuolella, joka päivä. Jos mitään ei tehdä, eriarvoisuus kasvaa. Ja mahdollisuuksien tasa-arvo kapenee entisestään.