Nainen on vaihtanut työpaikkaa. Strategia puuttuu, näkymä puuttuu, tavoitteet puuttuvat. Kamalasti tekisi mieli tehdä kaikkea ja enemmän, mutta mitä?

Miespuoliset kollegat eivät voi ymmärtää.

– Miksi aina pitää saada jotain aikaan, he kysyvät.

– No koska siitähän palkkaa maksetaan ja muuta, eikö, minä ainakin haluaisin, nainen sopertelee.

– Miksi et tee niin kuin hän, nuori mies osoittaa viereisen huoneen ovea, jossa istuu (ehkä) toinen nuori mies. Ovi on kiinni.

– Hän on ollut töissä täällä jo kaksi vuotta, eikä suurin osa edes tiedä, kuka hän on.

Monen vuoden mitä mies tekisi -mallin opettelun jälkeen nainen huomaa säilyneensä edelleen naisena.

***

10-osainen Mitä mies tekisi -sarja päättyy tähän. Kiitos kaikille lukijoille! Kevään mittaan on tulossa sarja setäkuiskaamisesta – eli tasa-arvosta ja vuorovaikutuksesta työelämässä.

Vastavalmistuneena kauppatieteilijänä toimitusjohtajalla oli ongelma. Hänellä oli mielestään hyvä bisnesvainu, mutta häntä eivät juuri kiinnostaneet organisatoriset rakenteet tai yritysten prosessikaaviot. Hänen it-taitonsa eivät olleet kummoiset, jo word tuotti tuskaa, excelit ja powerpointit olivat mahdottomuuden rajoilla. Hän kärsi merkittävästä auktoriteettikammosta ja koki olevansa suorastaan allerginen kansainvälisten konsernien vakiintuneille työtavoille – tai no, vakiintuneille työtavoille ylipäätään.

Toimitusjohtajalla oli vain yksi vaihtoehto: oli perustettava oma yritys.

Mainosalalla meni tuolloin lujaa. Se vaikutti luovalta, eteenpäinmenevältä ja tuottoisalta bisnekseltä. Mainonnassa on kyse ihmisten vakuuttamisesta viestinnän keinoin, toimitusjohtaja järkeili, siinä hän voisi olla hyvä.

Toimitusjohtaja päätti perustaa mainostoimiston. Kaupparekisteriin merkittiin uusi yritys, viestintätoimisto, koska toimitusjohtaja ei tullut ajatelleeksi, että näillä kahdella voisi olla jotain eroa.

Viisitoista vuotta myöhemmin toimitusjohtajan luotsaama yritys on laajentunut kansainväliseksi konserniksi, joka takoo merkittävää tulosta. Toimitusjohtajan it-taidot ovat edelleen heikot. Siksi hänellä on liuta alaisia, jotka pitävät huolen exceleistä ja muusta vaivalloisesta. Prosessi- tai organisaatiokaavioita ei yrityksessä ole.

Vaikuttajan ura eteni raketin lailla. Hänet valittiin nuorena oman puolueensa keskeiseen ja vastuulliseen tehtävään, mistä hän eteni nopeasti ministerin erityisavustajaksi.

Hallitustyöskentelyn jälkeen verkostot olivat kunnossa ja edellytykset lobbariksi erinomaiset. Edunvalvontahommissa asiantuntijan titteli vaihtui nopeasti päälliköksi. Alaisia ei ilmaantunut, mutta ei vaikuttaja niitä varsinaisesti kaivannutkaan. Päällikkönä vaikuttajalle tarjoutui mahdollisuus vaikuttaa suoraan johdon alaisuudessa – tai no, suoraan johtoon.

Tyypilllinen prosessi eteni suunnilleen näin:

Toimiston naiset tekivät huolellista työtä, jossa punnittiin strategiset tavoitteet, risteävät intressit, perinteet ja vastuulliset linjaukset yhdeksi maltilliseksi ja seikkaperäiseksi kokonaisuudeksi. Kokonaisuudesta tuppasi tulemaan puuduttava, epäkäytännöllinen ja kiusallisen epädynaaminen.

Kun vaikuttaja sai esityksen pöydälleen, hän karsi siitä pois kaksi kolmasosaa ja lisäsi muutamat rivit omasta mielestään tärkeitä tavoitteita. Organisaation ylin johto kuittasi yleensä vaikuttajan muokkaaman esityksen sellaisenaan. Kas näin organisaatiolla oli uusi, dynaamisempi tavoiteasetanta.

Vielä yksinkertaisempia olivat yhteiskunnalliset töpinätilanteet, joissa ministerit tiedottavat, virkamiehet ahertavat, erityisavustajat sukkuloivat ja kaikenkarvaiset lobbarit tuuttaavat sanomaansa.

Muiden touhottaessa vaikuttajalla oli tapana nojata taaksepäin työpaikan kahvihuoneessa ja todeta rennosti:

– Jos pallo on joka tapauksessa vierimässä maaliin, miksi meidän tarvitsisi tehdä mitään.

Hämmästyttävän usein hän oli oikeassa.

Sijoittaja on sopinut  jo pari viikkoa aiemmin lounastapaamisen, mutta pahaksi onneksi hän herää sovittuna aamuna väärässä kaupungissa ja jäätävässä krapulassa. Lounaspaikkakin on jäänyt päättämättä. Hän lähettää lounasseuralleen viestin, jossa kuvaa lyhyesti tilanteen ja ehdottaa tapaamista Rautatientorilla, koska ”siihen saa kätevästi jätettyä auton ja siirryttyä ravintolaan”.

Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 7: Sijoittaja”

Puheenjohtaja oli kyllästynyt. Hän oli kyllästynyt katsomaan omaa naamaansa televisiosta ja kyllästynyt pitämään samoja puheenvuoroja vuodesta toiseen, kokoushuoneiden ja seminaarisalien vaihtuessa ympärillä.

Nuorena puheenjohtajalla oli näkemys ja draivia. Mutta kun asiat toistuivat samanlaisina riittävän kauan, niistä katosi mielenkiinto. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 6: Puheenjohtaja”

Ekonomisti siirtyy työelämään suoraan koulunpenkiltä. Häntä hämmästyttää touhotuksen määrä, jolla asioita niin sanotuissa oikeissa töissä tehdään.

– Yliopiston ainejärjestökin joutuu laatimaan toimintakertomuksen, mutta ei kukaan siihen oikeasti aikaa käytä, nuori ekonomisti ihmettelee, ääneen.

Ylipäätään työelämässä puuhataan ekonomistin mielestä ihmeen paljon asioita, joita kenenkään ei välttämättä tarvitsisi tehdä. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 5: Ekonomisti”

Oikeustieteiden opiskelija on nuori, itsevarma ja hyvännäköinen. Hän on saanut maansa EU-puheenjohtajakaudella vastuullisen tehtävän toimia EU-maiden päämiesten, ministereiden ja jäsenmaiden delegaatioiden johtajien henkilökohtaisena avustajana.

Opiskelija istuu mustan Fiatin etupenkillä, kun auto kaartaa lentokoneen vierelle ja noukkii kyytiinsä edustajan kylmästä pohjoisesta maasta. Matkalla hotellille on aikaa puhua edustajan kanssa politiikasta. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 4: Opiskelija”

Politiikan toimittajan pää toimii hiukan liian nopeasti, mikä ärsyttää monia ihmisiä, mutta on työssä hyödyksi. Politiikan toimittaja on hyvä nappaamaan päättäjien puheista epäjohdonmukaisuuksia ja kirjoittamaan niistä nasevia analyysejä, parhaimmillaan skuuppeja.

Politiikan toimittaja on sietämätön alainen. Hän havaitsee usein työvuoronsa alkaneen, kun hänen esimiehensä soittaa juuri silloin, kun politiikan toimittaja nauttii pienlentokoneella lentämisestä, purjehduksesta kilparadalla tai ihan vain mukavasta vapaa-ajan veneilystä. Esimiehellä on näissä tilanteissa tapana väittää, ettei kyseessä olisi vapaa-aika laisinkaan ja että työvuoro olisi alkanut jo tunteja sitten. Politiikan toimittajaa tällainen käytös ja kyttääminen ärsyttää. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 3: Toimittaja”

Johtajasta tuli johtaja verrattain nuorella iällä. Näennäisesti hän ei juuri arvostanut uutta asemaansa merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana, vaan saattoi saapua esimerkiksi sidosryhmätapaamiseen Reino-tossut jalassa, kauhtunut college-paita yllään.

– En ymmärrä, miksi ihmiset aina riitelevät siitä, kuka saa tehdä mitä. Tappelisivat siitä, kuka joutuu tekemään, johtajalla oli tapana todeta.

Alustuksissa ja esitelmissä hän suosi kiteyttämistä. Ajankohtaista yhteiskunnallista tilannetta hän saattoi esimerkiksi vivahteikkaasti valottaa yhdellä ainokaisella kalvolla sosiologian klassikon Erik Allardtin having-loving-being -kolmiosta – lähdettä mainitsematta.

Johtajaa pidettiin laiskana, mutta lahjakkaana, mitä hän epäilemättä onkin. Hän tylsistyy helposti. Niinpä hän tylsistyi myös merkittävään johtajan asemaansa, ja hakeutui johtajaksi toisaalle. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 2: Johtaja”

Minulla on ollut työelämässä hyvä pomo-onni. Olen saanut vastuuta, tukea ja hyviä (työ)elämänohjeita. Yhden parhaista neuvoista sain vuosia sitten kokeneelta herralta. ”Naiset jostain syystä tekevät aina kamalan paljon ja ahdistuvat sitten. En tiedä, mistä se johtuu. Mutta muista sinä, että vähempikin riittää.”

Olen pikkuhiljaa sisäistänyt tuon ohjenuoran.

Moni nainen tekee omat, kollegan, esimiehen ja alaisten työt ja stressaa siinä sivussa itsensä henkihieveriin. Viereisen työhuoneen mies saa ylennyksen, koska on fiksun ja rauhallisen oloinen kaveri, jonka kukaan ei ole koskaan nähnyt hermostuvan mistään (kukaan ei ole välttämättä nähnyt hänen tekevän mitään muutakaan, mutta se on sivuseikka).

Maailma, jossa elämme, on edelleen pitkälti miesten tekemä, eikä se ole aina reilua tai kivaa. Eikä se tietenkään ole oikein.

Muutamia vuosia sitten kehitin työelämän ohjenuorakseni mallin, jossa yhdistyy kaksi periaatetta. Ne ovat ”Mitä mies tekisi” sekä Kantin kategorinen imperatiivi. Edellinen tekee elämästä miellyttävämpää ja jälkimmäinen varmistaa pysymisen moraalisesti kaidalla tiellä.

Tämän 10-osaisen blogisarjan kaikki tarinat ovat tosia ja kertovat työurani varrella kohtaamistani miehistä. Nämä miehet ovat fiksuja ja monella tapaa ihkuja. Toivon, että tarinat herättävät etenkin naiset pohtimaan vastausta kysymykseen: Mitä mies tekisi?

Tyypillisin vastaus lienee: Eipä juuri mitään.

Mitä mies tekisi, osa 1: Vanhempi asiantuntija

Mies on työskennellyt vuosia, todennäköisesti vuosikymmeniä samassa tehtävässä. Hänet tunnetaan hyvin keskeisten päättäjien keskuudessa, vaikka hän ei edes kuulu poliittiseen puolueeseen, kuten päättäjät yleensä tekevät. Mies tunnetaan rauhallisena, asioihin paneutuvana, ehkä jossain määrin kyynisenä – mikä on oikeastaan vain plussaa ja tuo hauskan humoristisen vivahteen hänen harmaantuneen karismaattiseen olemukseensa.

Miehellä ei ole tapana vastata sähköposteihin. Työpaikan yhteisen kalenterin sijaan hän käyttää omaansa, paperista. Itse asiassa on epäselvää, osaako mies ylipäätään käyttää sähköpostia tai sähköistä kalenteria. Nämä kysymykset ovat kuitenkin toissijaisia, koska mies osaa asiansa.

Ulkopuolelta vaikuttaa, että mies osaa ainakin avata sähköpostinsa ja painaa saapuvien viestien kohdalla deleteä. Se on hyvä taito, joka tuo lisää aikaa kokoustamiselle ja papereiden lukemiselle. Tosin ei niitä papereita tarvitse niin tarkkaan lukea, sillä kokouksissa harvoin tapahtuu mitään merkittävää. Yli jäävän ajan voi käyttää esimerkiksi golfmatkojen ja eläkepäivien suunnitteluun.

Eräänä päivänä mies avaa sähköpostinsa ja yllättyy. Postiin on saapunut työkaverilta viesti, joka vaatii välitöntä reagointia. Viestissä väitetään, että Suomea koskee nykyään EU:n talouspoliittinen koordinaatio, joka edellyttää raportointia myös miehen omasta vastuualueesta. Päätös on kuulemma tehty ja siunattu jo pari vuotta sitten.

Mies marssii tuohtuneena sähköpostin lähettäneen kollegansa työhuoneeseen. Häntä huolettaa, että isänmaalla ei ole enää ohjat omissa käsissään.

Miten tällainen on voitu hyväksyä? Mikseivät virkamiehet tehneet mitään?

Yksi mahdollinen vastaus on, että myös virkamiehet olivat miehiä.