Pari sanaa ihmisyydestä

Kevät oli niin kiireinen, että minulla on edelleen vaikeuksia ymmärtää kesän alkaneen. Vaikka olen pitkään tehnyt töitä, joissa tapaan jatkuvasti uusia ihmisiä ja käyn puhumassa normaalin yhteiskuntatietelijän lailla asioista, joista tiedän ja melkein yhtä sujuvasti asioista, joista en, ylitti tämän vuoden alkupuolisko kaikki aiemmat ennätykset. Juhannuksen alla tajusin, että meneillään oli ensimmäinen viikko kuukausiin, jona en ollut missään alustamassa tai paneelikeskustelemassa. Hiukan raskasta, mutta äärettömän antoisaa.

Ihmisille puhuminen on kivaa. Ihmiset ovat kiinnostavia. Parasta on, että jokaisesta kohtaamisesta oppii itsekin.

Jujuna on, että esityksen, alustuksen tai minkä tahansa ihminen esiintyy ihmisille -konseptin pitää nimenomaan sisältää kohtaaminen, vuorovaikutus. Tämän perusasian moni tuntuu unohtavan. Lavalle tai salin eteen astellaan powerpoint-nivaska suojahaarniskana ja höpistään uskottavan oloisesti lukuja, faktoja, tutkimustuloksia – usein edes miettimättä, kuunteleeko kukaan. Tärkeintä on, että puhuja suoriutuu suoritteestaan uskottavasti ja antaen asiantuntevan vaikutelman.

Ei!

Kun ihmisyleisölle esiinnytään, olennaista on, syntyykö ihmisten välille kontakti. Syntyykö uusi ajatus, tunnetila, oivallus, muistijälki. Jos ei, on esiintyjä epäonnistunut.

Aika monta alustusta tuli pidettyä setäkuiskaamisesta. Olen edelleen häkeltynyt kaikesta saamastani palautteesta. Etenkin työpajoista ja luennoista olen saanut sellaista suitsutusta, että eräs ystävänikin kysyi, olinko varmasti itse paikalla, vai ketä ”iloista ja aurinkoista” ja kaikinpuolin mahtavaa alustajaa ihmiset ovat kuunnelleet. (”Iloinen ja aurinkoinen” eivät ole ne adjektiivit, jolla lähipiirini minua arjessa yleensä kuvailee.)

Olen hämmennyksissäni miettinyt setäkuiskaamisen taikaa ja todennut, että selitys löytyy ihmisyydestä. Kyllä. Näin yksinkertaista se on.

Setäkuiskauspajoissa kerron ajatuksiani ja kokemuksiani oikeasta elämästä, oikeista ihmisistä. Kerron myös omia toilailujani, joskus myös tapauksia, jotka hiukan hävettävät. Kun esiinnyn itse ihmisenä, enkä jonain kaukaisena tietäjänä tai ylimaallisena asiantuntijana, rohkaisen selvästi muitakin riisumaan pois jäykkiä, asetelmallisia rooliodotuksia. Kuuntelijat eivät pönötä passiivisina kuuntelemassa, vaan alkavat yhtä lailla kertoa omista kokemuksistaan, omista ajatuksistaan, omasta elämästään.

Alustuksen pitäminen ihmisenä ihmisille, vertaisena, samantasoisena, on selvästi edelleen jotenkin yllättävää, kiinnostavaa, innostavaa ja jopa koskettavaa. Tunne on yhteinen, molemminpuolinen – session jälkeen olen joka kerta innostuneessa liikutuksen tilassa. Ja luulen, että tässä piilee setäkuiskaamissessioiden taika.

Samaa taikaa voi viljellä myös muualla. Olin hiljattain puhumassa digitalisaation globaaleista vaikutuksista. Olin toki perehtynyt aihepiiriin, tarkastanut muutamat tuoreimmat tutkimustulokset, peräti parit luvutkin. Kuitenkin huomasin taas kerran puhuvani ihmisistä, jopa sieluista. Silti minua ei heitetty ulos eikä minulle naurettu, vaan kuunneltiin. Väitän, että uusia ajatuksia syntyi kuulijoissa enemmän kuin mitä numeroiden täyttämät kalvosulkeiset olisivat generoineet.

Vaikka on työelämässä asiantuntija, saa ja jopa pitää olla myös ihminen. Jos sielun sulkee pois, jäävät merkitykset syntymättä.

– – –

Lopuksi en malta olla mainostamatta ystäväni Veikko Halmetojan kuratoimaa Kartasto-näyttelyä Mäntän kuvataideviikoilla. Näyttely on jo tilankäytön ja ripustusten ansiosta huima, mutta erityisen merkitykselliseksi sen tekee erilaisten ihmisten, taitelijoiden ja muiden, kohtaaminen. Kartasto tuo yhteen EGSin katutaidetta, Ville Rädyn ja Emmi Kallion kaltaisia nousevia tähtiä, Stefan Bremerin ja Markus Jäntin tapaisia asemansa vakiinnuttaneita tekijöitä. Lisäksi näyttelyssä on mukana esimerkiksi työväenopiston maalauksenopettaja Riitta Ranta, jonka tunneilla Veikko itse nuorena opetteli maalauksen perusteita ja tutkija, feministijulkkis Saara Särmä, jonka kollaasissa katsojalle avataan pieni pintaraapaisu siihen järkyttävään törkyyn, jota tasa-arvoisemman maailman puolesta taistelevat saavat osakseen.

Näyttely on koostettu kaiken kaikkiaan 57 taiteilijan teoksista. Näyttelyssä he ovat kaikki yhtälailla taiteilijoita, samalla viivalla. Kävijöille ei etukäteen osoiteta, mistä kuuluu pitää ja mistä ei, mikä on hienoa ja mikä muka huonoa. Jotenkin kuvaavaa on, että eniten kritiikkiä kuraattori kertoi saaneensa valittuaan ankkatauluistaan tunnetun Kaj Stenvallin mukaan näyttelyyn. Hän ei taidehierarkioissa ilmeisesti ole tarpeeksi hieno.

Tällaisista ennakkoluuloista Kartasto vähät välittää.

Kuten kuraattori Veikko Halmetoja itse Hesarin haastattelussa pari viikkoa sitten totesi, moni taidenäyttely tehdään ensisijaisesti museoväelle ja taiteilijoille, jolloin sisältö jää taidetuotteiden tasolle. Teokset näyttävät taiteelta, mutta: ”Jos tehdään tuote, jossa on kaikki kohdallaan, se ei herätä kenenkään tunteita.”

Karstastossa saa seikkailla vapaasti, ajatella vapaasti, kohdata vapaasti, tuntea vapaasti. Tällaisia tiloja ja tekoja tarvitaan maailmaan lisää.

Kaunista, vapaata ja sielukasta kesää kaikille! Olkaa ihmisiä toisillenne.

Jakaminen parantaa maailman

One Reply to “Pari sanaa ihmisyydestä”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *