Mitä mies tekisi, osa 2: Johtaja

Johtajasta tuli johtaja verrattain nuorella iällä. Näennäisesti hän ei juuri arvostanut uutta asemaansa merkittävänä yhteiskunnallisena vaikuttajana, vaan saattoi saapua esimerkiksi sidosryhmätapaamiseen Reino-tossut jalassa, kauhtunut college-paita yllään.

– En ymmärrä, miksi ihmiset aina riitelevät siitä, kuka saa tehdä mitä. Tappelisivat siitä, kuka joutuu tekemään, johtajalla oli tapana todeta.

Alustuksissa ja esitelmissä hän suosi kiteyttämistä. Ajankohtaista yhteiskunnallista tilannetta hän saattoi esimerkiksi vivahteikkaasti valottaa yhdellä ainokaisella kalvolla sosiologian klassikon Erik Allardtin having-loving-being -kolmiosta – lähdettä mainitsematta.

Johtajaa pidettiin laiskana, mutta lahjakkaana, mitä hän epäilemättä onkin. Hän tylsistyy helposti. Niinpä hän tylsistyi myös merkittävään johtajan asemaansa, ja hakeutui johtajaksi toisaalle. Jatka lukemista ”Mitä mies tekisi, osa 2: Johtaja”

Mitä mies tekisi?

Minulla on ollut työelämässä hyvä pomo-onni. Olen saanut vastuuta, tukea ja hyviä (työ)elämänohjeita. Yhden parhaista neuvoista sain vuosia sitten kokeneelta herralta. ”Naiset jostain syystä tekevät aina kamalan paljon ja ahdistuvat sitten. En tiedä, mistä se johtuu. Mutta muista sinä, että vähempikin riittää.”

Olen pikkuhiljaa sisäistänyt tuon ohjenuoran.

Moni nainen tekee omat, kollegan, esimiehen ja alaisten työt ja stressaa siinä sivussa itsensä henkihieveriin. Viereisen työhuoneen mies saa ylennyksen, koska on fiksun ja rauhallisen oloinen kaveri, jonka kukaan ei ole koskaan nähnyt hermostuvan mistään (kukaan ei ole välttämättä nähnyt hänen tekevän mitään muutakaan, mutta se on sivuseikka).

Maailma, jossa elämme, on edelleen pitkälti miesten tekemä, eikä se ole aina reilua tai kivaa. Eikä se tietenkään ole oikein.

Muutamia vuosia sitten kehitin työelämän ohjenuorakseni mallin, jossa yhdistyy kaksi periaatetta. Ne ovat ”Mitä mies tekisi” sekä Kantin kategorinen imperatiivi. Edellinen tekee elämästä miellyttävämpää ja jälkimmäinen varmistaa pysymisen moraalisesti kaidalla tiellä.

Tämän 10-osaisen blogisarjan kaikki tarinat ovat tosia ja kertovat työurani varrella kohtaamistani miehistä. Nämä miehet ovat fiksuja ja monella tapaa ihkuja. Toivon, että tarinat herättävät etenkin naiset pohtimaan vastausta kysymykseen: Mitä mies tekisi?

Tyypillisin vastaus lienee: Eipä juuri mitään.

Mitä mies tekisi, osa 1: Vanhempi asiantuntija

Mies on työskennellyt vuosia, todennäköisesti vuosikymmeniä samassa tehtävässä. Hänet tunnetaan hyvin keskeisten päättäjien keskuudessa, vaikka hän ei edes kuulu poliittiseen puolueeseen, kuten päättäjät yleensä tekevät. Mies tunnetaan rauhallisena, asioihin paneutuvana, ehkä jossain määrin kyynisenä – mikä on oikeastaan vain plussaa ja tuo hauskan humoristisen vivahteen hänen harmaantuneen karismaattiseen olemukseensa.

Miehellä ei ole tapana vastata sähköposteihin. Työpaikan yhteisen kalenterin sijaan hän käyttää omaansa, paperista. Itse asiassa on epäselvää, osaako mies ylipäätään käyttää sähköpostia tai sähköistä kalenteria. Nämä kysymykset ovat kuitenkin toissijaisia, koska mies osaa asiansa.

Ulkopuolelta vaikuttaa, että mies osaa ainakin avata sähköpostinsa ja painaa saapuvien viestien kohdalla deleteä. Se on hyvä taito, joka tuo lisää aikaa kokoustamiselle ja papereiden lukemiselle. Tosin ei niitä papereita tarvitse niin tarkkaan lukea, sillä kokouksissa harvoin tapahtuu mitään merkittävää. Yli jäävän ajan voi käyttää esimerkiksi golfmatkojen ja eläkepäivien suunnitteluun.

Eräänä päivänä mies avaa sähköpostinsa ja yllättyy. Postiin on saapunut työkaverilta viesti, joka vaatii välitöntä reagointia. Viestissä väitetään, että Suomea koskee nykyään EU:n talouspoliittinen koordinaatio, joka edellyttää raportointia myös miehen omasta vastuualueesta. Päätös on kuulemma tehty ja siunattu jo pari vuotta sitten.

Mies marssii tuohtuneena sähköpostin lähettäneen kollegansa työhuoneeseen. Häntä huolettaa, että isänmaalla ei ole enää ohjat omissa käsissään.

Miten tällainen on voitu hyväksyä? Mikseivät virkamiehet tehneet mitään?

Yksi mahdollinen vastaus on, että myös virkamiehet olivat miehiä.

Kuinka ihmistä lobataan

Vuosi alkaa kääntyä lopuilleen. Yhteiskuntavaikuttaminen ja lobbaus ovat puhuttaneet syksyllä enemmän kuin pitkään aikaan.

Eduskunta pääsi julkisuuteen keksimällä tuhota vierailijalistat. Seurauksena toimittajat kiinnostuivat ja allekirjoittanutkin pääsi valtakunnanjulkisuuteen pääasiassa syömällä aamupuuroa eduskunnassa entisen esimiehensä kanssa.

Sote-valmistelussa terveysjäteillä kerrottiin olevan linjat auki suoraan ministereille. Pörriäisiä oppivat paheksumaan päättäjistä kaikki.

Kilpailun vapauttaminen synnytti eri puolilla hengenahdistusta, jota vastaan kamppailtiin enemmän tai vähemmän kestävin argumentein.

Teollisuuden talousmittarit tuntuivat kummasti elävän tarkastelijasta riippuen ja etenkin neuvottelukierroksen alettua.

Mitä tästä voi päätellä? Mielestäni ainakin sen, että lobbaus on Suomessa edelleen lapsenkengissään. Meillä on havahduttu siihen, että päättäjiä kuuluu tavata ja julkisuuteen kuuluu päästä. Jos nämä näennäistavoitteet menevät itse vaikuttamistavoitteiden edelle, ei lopputulemana ole yhteiskuntavaikuttamista, vaan vaikuttamistoimenpiteiden jäljittelyä. Tämä saattaa jopa heikentää lobbaajan uskottavuutta ja sitä kautta vaikuttavuutta.

Käyn aika ajoin erilaisille tahoille kertomassa, millaista mielestäni hyvä vaikuttaminen on. Koen, että minulla on joitain eväitä aiheesta puhua, kun olen itse työskennellyt sekä lobbarina että lobattavana.

Varhaisena joululahjana paljastan keskeiset vinkit, joita auliisti kaikille yhteiskuntavaikuttamisesta kiinnostuneille jakelen.

  1. Selvitä itsellesi, mitä haluat. Varaudu siihen, että tapaamasi päättäjä jopa kysyy sinulta tätä. Vastaukseksi ei riitä, että olemme tehneet raportteja, joissa asiaa sivutaan ja niitä voi päättäjä halutessaan lukea.
  2. Muodosta kokonaiskuva siitä, missä asiat liikkuvat. Onko asiasi aivan tuore idea, josta kukaan ei vielä tiedä mitään? Mieti, kenet voisit saada innostumaan. Vai onko hanke jo virkamiesvalmistelussa? Kuka valmistelee, kenen poliittisessa ohjauksessa?
  3. Pohjusta omaa agendaasi pitkällä tähtäimellä. Viime hetken manööverit harvoin onnistuvat. Harkitsemattomilla julkisilla ulostuloilla pilaat pahimmassa tapauksessa uskottavuutesi pitkäksi ajaksi.
  4. Hanki liittolaisia. Kaikkea ei tarvitse tehdä yksin. Älä koskaan ole mustasukkainen siitä, että joku muu omaksuu viestisi. Se ei ole ideoiden varastamista, vaan merkki siitä, että vaikuttamistyösi kantaa hedelmää.
  5. Tarjoa ratkaisuja, älä ongelmia. Harva päättäjä jaksaa kuunnella marinaa, jonka ainoa viesti on se, että kaikki on huonosti. Miten asiat voisivat olla paremmin, se kiinnostaa enemmän.
  6. Vaikutusvalta ei ole matemaattinen suure. Voit olla pieni toimija ja saada silti paljon aikaan. Mitä hyödyllisempi olet, sitä vaikuttavampi. Ratkaisukeskeisyys ja rakentava asenne kantavat pitkälle.
  7. Tunne asiasi ja valmistaudu oppimaan uutta. Kukaan ei tiedä maailmasta kaikkea, et sinä, eikä päättäjä. Mitä enemmän tapaat ihmisiä asenteella, että haluat oppia lisää, sitä parempi vaikuttaja sinusta tulee.
  8. Älä koskaan valehtele. Kuten muussakin elämässä, valehteleminen on hölmöä ja siitä saattaa jäädä kiinni. Harva valhe on seuraustensa arvoinen.

Ja viimeisenä, mutta ehkä tärkeimpänä bonusneuvona:

Kohtele päättäjiä ihmisinä. Sillä sitä he ovat, usko pois. Varaudu siihen, että päättäjä ei tunne maailman kaikkia asioita läpikotaisin – senhän takia sinä olet häntä vaikuttamismielessä tapaamassa. Muista käytöstavat ja ole aina ystävällinen ja asiallinen. Mitä mukavampi ja hyödyllisempi olet, sitä varmemmin saat audienssin myös ensi vuonna.

Aika vapautua vuoden 1918 näyistä?

Katri Kajanderin teos Artag-galleriassa.

Kuten kaikki ikäiseni, olen koulussa oppinut, että 1918 tapahtumilla on erilaisia nimityksiä ja niistä suurinta osaa ei saa käyttää. Kaverin kanssa muistelimme, että koulussa sisällissota oli kiellettyjen termien listalla, koska sodassa soti muitakin kuin suomalaisia. Pidimme linjausta näin aikuisina älyttömänä, kaikissahan sisällissodissa läpi maailmanhistorian on ollut muitakin kuin sisäisiä toimijoita.

Minulle sisällissodalla ei ole koskaan ollut suurta henkilökohtaista merkitystä. Olen jostain syystä lapsesta asti luontaisesti tuntenut sympatiaa vasemmalle, vähemmän oikealle. Isoäitini muisteli usein Lotta-aikojaan ja kehui Mannerheimia, mutta katsoin aina tarkkaan, ettemme veisi keskustelua poliittisiin väittelyihin.

Huomaan, että monessa sisällissota herättää edelleen jonkinlaisen luokkatietoisuuden: toiset olivat voittajia, toiset kärsijöitä. Toiset lahtareita, toiset punikkeja – vastenmielisiä, katkeruutta huokuvia termejä muuten molemmat.

Toisaalta arvelen, että vielä useammalle sisällissota ja sen osapuolet ovat jääneet etäisiksi. Eikä pelkästään minun sukupolvelleni tai nuoremmille: äidilleni tuli kotona sanomista, kun hän tehtaan työnjohtajan tyttärenä osallistui 60-luvulla Vaasassa marssille ”Alas teknokraatit!” -kyltin kanssa. Itse aiheutin teininä etenkin isälleni rytmihäiriöitä, kun suunnittelin osallistuvani kommunistien vappumarssille. (Loppujen lopuksi en mennyt, ihme kyllä. Jälkeenpäin ajatellen kuvittelisi, että jyrkkä reaktio olisi ennemmin ajanut osallistumaan entistä innokkaammin.) Yhteistä äitini ja minun kokemuksille oli, ettei meille kotona osattu tai haluttu selittää, miksi jokin liike nähtiin yksiselitteisesti vastapuolena ja vääränä eikä sitä, miksi sen kanssa oli täysin sopimatonta olla tekemisissä.

Me suomalaiset olemme kasvaneet jo vuosisadan näissä puhumattomuuden juoksuhaudoissa ja vaiettujen osapuolten varjoissa. Yhä puhutaan voittajista, vaikka sodassa ei koskaan ole muuta kuin häviäjiä. Häpeä vuoden 1918 tapahtumista on suomalaisille yhteinen – ainakin sen pitäisi olla.

Kävin viikonloppuna ystäväni galleriassa. Yhdellä muuten tyhjällä seinällä oli naivistinen akvarellimaalaus, joka kuvaa tikku-ukkomaisia hahmoja suomalaisessa metsäisessä maalaismaisemassa. Toiset ukoista ampuvat ja toiset sinkoilevat ilmaan ammusten voimasta. Taulun oli maalannut Katri Kajander, joka oli kuusivuotiaana osunut todistamaan naapurin ladosta löytyneiden ”desanttien” surmaa. Maalaus oli syntynyt vuosikymmeniä myöhemmin, yrityksenä puhdistua lapsuuden kammottavista kokemuksista.

Suomen juhliessa sataa vuottaan tuntuu, että monet kaltaiseni kansainvälistä elämää viettävät kaupunkilaiset ovat löytäneet Suomen yhteisestä tarinasta uudenlaista, yhteisöllistä ja ennen kaikkea ei-ironista tarttumapintaa. Toivon, että sisällissodan muistovuosi tuottaisi samankaltaisen kokemuksen. Olisiko jo aika vapautua häpeästä, menneiden sukupolvien teoista ja näyistä, kuvitelluista voittajista ja häviäjistä?

Insinööri on arjen sankari

Insinööriliitto sai marraskuun edustajakokouksessa uuden strategian. Yksi keskeisistä tavoitteista on insinööribrändin kirkastaminen.

Suomi on insinöörien rakentama maa ja suomalaiset monella tapaa insinöörikansaa. Yhteiskunnan teknistymisen myötä insinööritaito on arkipäiväistynyt. Vaikka insinöörejä valmistuu paljon, se ei saa tarkoittaa, ettei insinöörin osaamista arvosteta.

Vuosituhannen taitteessa Suomi eli valtavaa nousukautta, insinöörien kulta-aikaa. IT-ala oli vahvassa nosteessa, Nokia ykkösveturinaan. Insinööriosaamisella Suomi ponnisti maailman huipulle.

Näinä digihypetyksen ja tekoälyn aikoina on entistä tärkeämpää, että meillä on kovan luokan ammattiosaajia. Ihmisiä, jotka osaavat laskea, suunnitella, kasata ja rakentaa sekä hallita alati monimutkaistuvat prosessit. Uutta Nokiaa ei ehkä tule, mutta on selvää, että ilman tekniikan osaamista emme globaalissa kilpailussa pärjää.

Insinööreistä on tapana sanoa, että he osaavat löytää vastauksen, kunhan kysymys keksitään. Ongelmanratkaisutaito on niitä taitoja, jotka poikkeuksetta listataan, kun mietitään, missä kone ei peittoa ihmistä.

Minulle insinööri on aina ollut arjen sankari. Olen ihaillut heidän kykyään ja taitoaan tietää, miten asiat oikeasti toimivat, joskus tuntenut itseni siinä sivussa vähän toistaitoiseksi. Kaltaiseni yhteiskuntatieteilijä kyllä hahmottaa yhteiskuntaa laaja-alaisesti ja syvällisesti, mutta ei välttämättä muista, mikä on derivaatta, saati mitä sillä tehdään.

Viimeistään Insinööriliiton juhliessa 100-vuotista taivaltaan 2019 on korkea aika, että yhteiskunnassa laajemmin tunnistetaan ja tunnustetaan insinöörien arvo. Ilman heitä suomalainen yhteiskunta ei olisi sitä, mitä se on nyt.

Insinööri on ammatti, josta on syytä olla ylpeä.

Jenni Karjalainen
johtava asiantuntija, yhteiskunta- ja elinkeinopolitiikka
Insinööriliitto IL ry

Julkaistu Insinööri-lehdessä 4.12.2017

Eriarvoisuus puhuttaa

”Eriarvoisuus. Se puhuttaa nyt.” Näin minulle sanottiin. Tarkoittaen, että siitä pitää nyt kirjoittaa. Näin toimii politiikka.

Eriarvoisuus puhuttaa nyt, poliitikkoja. Poliitikot ovat vihdoin ja ihan aiheesta havahtuneet siihen, että kansalaisten fiiliksissä emme välttämättä ole ihan siinä kuuluisassa samassa veneessä.

Eriarvoisuus on päättäjien silmissä ajankohtainen aihe erityisesti nyt, koska oppositiopuolueet ovat valmistelleet eriarvoisuudesta välikysymyksiä. Yhteen niistä hallitus vastaa tällä viikolla. Hyvä, että kysytään ja hyvä, että vastataan. Mutta johtaako se mihinkään?

Veikkaan, että tavallisia ihmisiä eriarvoisuus on puhuttanut jo pitkään. Ei välttämättä niitä tavallisia ihmisiä, joilla menee kivasti ja jotka reissaavat ja sijoittavat rahojaan ympäri maailmaa (sekin on nykyään kovin tavallista), vaan niitä toisia tavallisia, joiden elintila tuntuu jatkuvasti kapenevan.

Olen itse tyypillinen kaupunkilainen asiantuntija. Teen siistiä sisätyötä, luen ja kirjoittelen tekstejä, koostan mielestäni nohevia analyyseja ja saan ihan hyvää palkkaa. Seuraan työkseni Suomen hallituksen toimia, jonkin verran EU:ta, ja pyrin piipittämään insinöörien ja palkansaajien asiaa päätöksentekijöille.

Kavereillani politiikan kuplan ulkopuolella on aika ajoin vaikeuksia ymmärtää, mitä oikein työkseni teen. Lirkuttelen sedille ja kerron, miten yhteiskuntaa pitäisi pyörittää, on yksi vakiovastauksistani. Tällaisia töitä jotkut meistä tekevät, aika monet itse asiassa. Juu, saa hämmästellä.

Aina välillä poljen töihin Pasilaan mennessä Hesaria pitkin tai ohi. En koskaan eduskunnalta tai ministeriöistä tullessani, vaikka varmaan pitäisi. Melkein joka kerta mietin leipäjonot nähdessäni, että näkyykö tämä politiikan kuplaan asti. Ymmärtääkö hallitus, missä asemassa ”aktivoinnin” tarpeessa olevat työttömät oikeasti ovat, tajuaako, mitä yksittäiselle ihmiselle voi tarkoittaa, kun lääkekorvauksia leikataan. En tiedä, tietävätkö he, enkä tiedä, ajaako mikään ministerin virka-auto ikinä Helsinginkatua pitkin.

Jonkin sortin politiikan toimijana ja ihan ihmisenä pidän eriarvoisuutta merkittävänä yhteiskunnallisena ongelmana, meidän kaikkien kannalta. Mitä enemmän porukkaa tipahtelee yhteiskunnan laitamille, sitä vähemmän yhteiskunta tuntuu omalta. Sitä enemmän syntyy turhautuneisuutta, jopa vihaa. Jos ei koe minkäänlaista vaikutusvaltaa, ei koe tarvetta kantaa minkäänlaista vastuutakaan.

Olen kuitenkin ymmärtänyt, että poliittisen kentän oikealla laidalla eriarvoisuutta pidetään lähtökohtaisesti ihan hyvänä asiana. Ajatellaan, että ahkeruudesta kuuluu palkita ja on ihan ok, että toiset ovat parempia kuin toiset ja pärjäävät paremmin, eikä siihen yhteiskunnan pitäisi juuri puuttua. Ymmärrän logiikan, mutta se mielestäni ontuu. Jos kaikki syntyisivät tasan samanarvoisina ja samoihin lähtökohtiin, oikeisto voisi olla oikeassa. Nyt he ovat ainoastaan oikealla, sillä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole totta.

Silti en ihan tiedä, mitä ajatella hallituksen asettamasta, eriarvoisuutta selvittävästä työryhmästä. En tiedä, mitä oikealle kallellaan oleva hallituksemme ajaa. Oliko se tuloerojen kasvu hallituksen mielestä ok juttu vai ei? Ehkä tällä viikolla saamme vastauksen.

Toivottavasti saamme myös päätöksiä. Sillä elämä jatkuu eduskunnan ulkopuolella, joka päivä. Jos mitään ei tehdä, eriarvoisuus kasvaa. Ja mahdollisuuksien tasa-arvo kapenee entisestään.

Mitä kaupungeista saa sanoa?

Kirjoitin muutama viikko sitten mielestäni melko harmittoman, yleistä yhteiskuntatieteellistä ajattelua ja kansainvälisen median valtavirtakäsitystä myötäilevän kolumnin metropolien asemasta globaalien ongelmien ratkaisemisessa.

Sain palautetta, josta suurin osa oli positiivista. Sain myös kuulla vahvistavani ”demareiden ikivanhaa ja vastenmielistä” erottelua maaseudun ja kaupungin välillä. En ollut tällaisesta ikuisuusprojektista aiemmin kuullutkaan. Jatka lukemista ”Mitä kaupungeista saa sanoa?”

Yksinäisen suden kuolema

Helsingin Sanomat julkaisi 14.11. äärettömän mielenkiintoisen artikkelin Posivan ydinjäte-Onkalosta, tai oikeammin eräästä Seposta.

Seppo on edesmennyt tekniikan huippuosaaja, ydinjätteen loppusijoitushankkeen kulissien keskushahmo. Hänen roolinsa olisi saattanut jäädä ikuisesti pimentoon ilman amerikkalaista antropologia, joka saapui Suomeen tekemään tutkimusta ydinjätealan asiantuntijoista. Jatka lukemista ”Yksinäisen suden kuolema”

Suomi on hännystelijöiden maa

Suomi on maa, jossa hallitus tekee kaikkensa mielistelläkseen yrityksiä ja valtaapitävät kaipaavat vahvaa johtajaa. Tällaisiin, kieltämättä hiukan kerettiläisiin ajatuksiin vaivuin alkuviikosta, kun työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi tekoälylinjauksensa ja Elinkeinoelämän valtuuskunta EVA pankkiiri Björn Wahlroosin kirjoittaman pamfletin perustuslain ongelmista.

Aloitetaan tekoälystä. En halua olla epäreilu. Tiedän, että ministeriössä työskentelee monia, jotka ottavat teknologisen muutoksen tuomat haasteet vakavasti ja miettivät aktiivisesti ratkaisuja esimerkiksi työelämän muutokseen. Jatka lukemista ”Suomi on hännystelijöiden maa”

Yhteiskunnalliset haasteet ratkaistaan kaupungeissa

Kaupungistuminen, ilmastonmuutos, digitalisaatio, ikääntyminen. Tuttuja termejä yhteiskunnallisesta keskustelusta, megatrendejä. Mitä ne tarkoittavat poliittiselle liikkeelle, miten niihin vastataan? Sosialidemokraattiset vastaukset löytyvät arvopohjastamme.

Maailman kattavista muutosvoimista yksikään ei kysy saapumiselleen lupaa, ne ovat jo täällä. Suomen kannalta avainasemassa on Helsinki, ainoa oikea metropolimme. Jatka lukemista ”Yhteiskunnalliset haasteet ratkaistaan kaupungeissa”