Ensimmäinen kosketukseni nyrkkeilyyn oli yläasteella, kun vierailimme koulun liikuntatunnilla potkunyrkkeilysalilla. Treenejä esitteli maailman tavallisin jantteri, joka otteluasennossa muuttui teinin silmissä supersankariksi.
Nuorena keikoilla hilluminen ja erilaiset lävistykset tuntuivat minulle silti tärkeämmiltä kuin urheiluharrastukselle omistautuminen. Meni monta, monta, monta vuotta, ennen kuin aikuisena päädyin ensimmäistä kertaa ihkaoikeisiin nyrkkeilytreeneihin. Alkulämmittelyssä sain napata reppuselkään viereisen 80-kiloisen Sergein ja ravata ympäri salia. Venäläisvaikutteista Jevgenin kuntopiiriä vedettäessä olin hetken varma, että kuolen tai vähintään pyörryn, mutta en tehnyt kumpaakaan. Syttyi valtaisa palo lajiin.
”Mihinkään kisoihin en sitten mene. Tai ainakaan aamulenkkejä en juokse. Tai ainakaan en ala seurata painoani.” Tällaisista mietteistä silloinen poikaystäväni muistutti minua puoli vuotta myöhemmin, kun olin ottanut ensimmäisen matsini ja ryhtynyt juoksemaan niitä lenkkejä, jopa aamuisin.
Olin aloittelijana lahjakas ja etenimme valmentajan kanssa vauhdilla. Ensimmäisen otteluni otin Ruskiksen skaboissa, toisen kansallisissa kilpailuissa Somerolla, kolmannen TULin turnauksessa ja neljännen SM:issä. Taidot eivät ehtineet kunnianhimon tasalle.
Nyrkkeily määritti kaikkea elämääni muutaman vuoden. Laji on intensiivinen, koukuttava. Päivät täyttyivät töistä ja treeneistä, muulle ei juuri jäänyt aikaa. Halusin oppia, nopeasti, niin nopeasti kuin mahdollista. Tein kuntopiirit, vedin aamutreenit, pudotin painoa, löin varjoa. Työmatkalle pakkasin käsimatkatavaroihin mukaan käsipainot, kun hotellilla ei tiettävästi olisi ollut kuntosalia. Helsinki-Vantaan turvatarkastuksessa naureskeltiin ja matkatavarani lähetettiin ruumaan.
Samaan aikaan elämässä tapahtui muutakin, paljon. Töissä oli haastavia hommia ja raskaitakin kuvioita. Isoäitini kuoli. Parisuhde meni solmuun ja katkesi. Tajusin, että oli tullut aika selvittää itselleni, millainen ihminen olin ennen kuin minusta tuli nyrkkeilevä työmarkkinajyrä. Otin etäisyyttä lajiin ja lopetin kilpailemisen.
Pari vuotta sitten aloin miettiä, josko käväisisin TULin turnauksessa juhlistamassa viisivuotista ottelutaukoani. Yllätyin, kun sain kotiinviemisiksi pronssia. Päädyin harrastelemaan nyrkkeilyä muodossa, jonka en ikinä olisi kuvitellut olevan mahdollista: kisaamista silloin tällöin, lähinnä kuntoilumielessä.
Kotisalini Helsingin Tarmolla on minulle henkireikä. Tarmo mainostaa saliaan kertomalla, että sinne jokainen on tervetullut sellaisena kuin on – ja se on totta joka sana. Tarmolla ei pönötetä eikä esitetä, vaan siellä treenataan ja ennen kaikkea nauretaan. Jos joku on väsynyt tai mieli maassa, toiset muistuttavat levosta ja piristävät muuten. Kaikki katsovat toistensa perään, kaveria ei jätetä.
Nyrkkeily on vienyt minulta paljon, etenkin aikaa, mutta antanut tuhat kertaa enemmän. Olen tavannut ihmisiä, joita en muuten olisi koskaan tavannut ja saanut ystäviä, joiden arvoa ei millään mittarilla pysty laskemaan. Olen istunut onnen kyynelet silmissä katsomossa, kun treenikaverini voitti ensimmäisen ammattilaismatsinsa ja toinen ensimmäisen Suomen mestaruutensa.
Kilpanyrkkeily opetti minulle kurinalaisuutta ja periksiantamattomuutta. Olen saanut melko rautaisen peruskunnon, ystäviä toivon mukaan loppuelämäksi ja tukun oivalluksia, jotka auttavat kaikkialla elämässä. Ehkä tärkein oppi on ollut ymmärrys siitä, mitä oppiminen tarkoittaa ja kuinka oikeasti voi tulla taitavaksi, hyväksi ja jopa mestariksi, oli laji mikä hyvänsä.
Parasta nyrkkeilyssä on sen ainutlaatuinen henki. Kaveria lyödään surutta, mutta kun erät on oteltu, hymyillään ja halataan. En tiedä, onko tällaista missään muualla.
Omat kisailuni keskittyvät nyt muille kentille, tänä keväänä eduskuntavaaleihin. Vaaliviikonloppuna menen silti myös nyrkkeilykehään, SM-kisojen karsintaturnaukseen – koska miksipä ei.
Jenni Karjalainen
Kirjoitus on julkaistu Demokraatti-lehdessä 4.4.2019