”Kun netti tuli, se vaikutti unelmalta”, tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppönen totesi vuodenvaihteen Helsingin Sanomissa. ”Nyt siitä on herätty ja todettu, että tämä onkin painajainen.”
Näinhän se on. Reilu kymmenen vuotta sitten opiskelin vielä yliopistolla viestintää. Luimme tutkijoiden ja professorien kirjoittamia, enimmäkseen vaikeaselkoisia tekstejä ja intoilimme, että tästä se demokratia nyt lähtee uuteen kukoistukseen. Alas hierarkiat, paras argumentti voittakoon! Netissä sana on vapaa kaikille! Tämänkaltaisia teorioita esitettiin ihan vakavissaan. Niihin uskottiin.
Opiskelujen loppupäässä opinto-ohjelmassa oli tutkimusseminaari. Ryhmäni teki työnsä jostain teoreettisesta ja hienosta, jossa käytettiin mutkikkaita termejä. Eräs toinen ryhmä teki tutkimuksensa Idolsista. Naurettavaa, eihän tämä voi olla mitään tiedettä, mietin. Saatoin sanoa ääneenkin.
Olin väärässä. Idols toi suomalaiseen julkisuuteen ensimmäistä kertaa amerikkalaisella tyylillä tuotetun suuren tunneteatterin. Kisaajien tunteissa elettiin mukana, hyvässä ja pahassa. Tunne oli tullut mediaviestintään jäädäkseen.
Olin silloin aikoinaan tiedostava nuori ja välttelin pitkään esimerkiksi Googlen gmail-tilin avaamista. Kun ja valmistuin ja luovuin yliopiston osoitteesta, luovutin. Meni hiukan pidempään ennen kuin annoin periksi Facebookille, Twitterille, Instragramille. Nyt huomaan viettäväni näissä kaikissa valtavasti aikaa päivittäin, vaikken enää itsekään oikein tiedä, miksi.
Nyt Facebookin läpimurrosta on jo kymmenen vuotta. Tunteet jyräävät edelleen, ehkä enemmän kuin koskaan. Somessa paheksutaan, närkästytään, pöyristytään. Joskus toki iloitaan ja innostutaan, mutta kielteiset tunteet korostuvat. ”Kuka sinäkin luulet olevasi?” ”Etkö tajua mistään mitään?” ”Ai tarkoitatko, että” – ja loppuun ensimmäinen mieleen juolahtanut olkiukko. Tyylilaji lienee kaikille verkon käyttäjille tuttu.
Tunteiden hyödyntäminen ei rajoitu viihdeteollisuuteen, vaan ajaa myös yhteiskunnallista vaikuttamista ja vaikutusvaltaa. Trolliarmeijoiden komentajat tietävät tämän.
Myös poliitikkojen houkutus tarjota monimutkaisiin ongelmiin yksinkertaisia vastauksia kasvaa. Mikä vielä huolestuttavampaa, ratkaisujen laadusta ja toimivuudesta ei ole niin väliksi. Kunhan vastaukseen voi reagoida tunteella.
Syksyllä ilmestyneessä, kokeneiden tutkijoiden ja toimittajien kirjoittamassa Totuuden jälkeen -kirjassa* analysoidaan paskanpuhumisen strategioita. Iso osa niistä kuulostaa huolestuttavan tutuilta. Toisin kuin perinteisessä valehtelussa, jossa vääristellään totuutta, paskanpuhumisessa ei välitetä totuudesta tuon taivaallista. Sen kuin sanotaan, mitä huvittaa, oli se sitten kuinka mielikuvituksellista tahansa. Kun joku närkästyy, viritetään paskalinko uudestaan, kohti närkästyjää. ”Ai tarkoitatko, että?”
”Ovatko käsityksemme tiedosta ja totuudesta muuttuneet tavalla, joka hyödyntää politiikan kyynisimpiä pelureita”, kirjan kirjoittajat kysyvät. Pelkään, että vastaus on kyllä.
Ilahdun valtavasti, jos olen väärässä.
* Antto Vihma, Jarno Hartikainen, Hannu-Pekka Ikäheimo & Olli Seuri (2018): Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana.