Käväisin työviikon lopulla Hanasaaressa juontamassa kulttuurikeskuksen ja Svenska nu -verkoston seminaarin tietotyöstä: osaamisesta, elinikäisestä oppimisesta, ammattikoulutuksen tulevaisuudesta, ihmisten roolista automatisaation ja digitalisaation edetessä, sen sellaisesta.
Pakko myöntää, että vähän jännitti. Mutta mikä ilo, osallistua, käydä vuoropuhelua, vertailla Suomen ja lähimmän naapurimaamme Ruotsin kokemuksia. Tilaisuudessa, jossa jokainen sai puhua omaa äidinkieltään ja halutessaan rohjeta toista kotimaista.
Keskusteluissa todettiin useampaan otteeseen, kuinka perustaidot, lukeminen, kirjoittaminen, matemaattinen osaaminen, ovat perusta kaikkeen uuden oppimiseen. Kun kirjoittaa tai puhuu hyvin, on yleensä myös ajatellut hyvin. Ja kyky ajatella, omalla kielellä ja näkökulmaa vaihtaen toisilla, on mitä tärkein perusta kaikkeen uuden oppimiseen.
Suomessa on haluttu käynnistää kummallisia alueellisia kielikokeiluja, joissa ruotsi voitaisiin korvata muulla vieraalla kielellä. Tulokset eivät ole olleet kummoisia, sillä populistisesta pakkoruotsipuheesta huolimatta kiinnostusta kokeiluihin ei löytynyt.
Voin ymmärtää, että esimerkiksi itärajan tuntumassa ruotsi voi tuntua vieraalta ja sen opiskelu jopa turhalta. En silti ymmärrä, miksi osa suomalaisista ”vapautettaisiin” mahdollisuudesta oppia toinen kotimainen kieli. Samalla nimittäin vapautetaan koululaiset, tulevat aikuiset työntekijät ja asiantuntijat, pohjoismaisesta yhteistyöstä. Ja lisäksi vapautetaan oppilaat näkemään enemmän vaivaa niiden oikeiden vieraiden kielten opiskelussa.
Kielten oppiminen on nimittäin kumuloituva taito. Kun kerran opiskelee jonkin vieraan kielen ja oppii kääntämään aivonsa uuden kielen logiikalle, tulee seuraavien kielten oppimisesta merkittävästi helpompaa.
Olen itse suomenkielinen, suomenkielisessä perheessä kasvanut, lähes koko ikäni pääasiassa suomea puhunut helsinkiläinen. Isoäitini kuitenkin oli kaksikielinen ja perheessäni on aina pidetty itsestäänselvänä, että molemmilla kotimaisilla pitää vähintään pärjätä.
Kaksikielisen tilaisuuden juontaminen hiukan jännitti, ilmeisen turhaan. Seminaarin lopuksi vaihdoin muutaman sanan alustuksen pitäneen ruotsalaisen asiantuntijan kanssa, joka pahoitteli, kun ei osaa suomea. Tunnustin, että itselleni kaksikielisen tilaisuuden vetäminen tuntui pelottavalta, kun en itse ole kaksikielinen. ”Minun korvaani kyllä olet”, sanoi asiantuntija. Kivaltahan se tuntui.
Vuosituhannen vaihteessa Hufvudstadsbladet kehotti kaikkia rakastumaan suomenruotsalaiseen. Ei yhtään huono neuvo. Jännittäminen ruotsin kielen kanssa on turhaa. Suomi on kaksikielinen maa, jossa jokaisella on oikeus käyttää äidinkieltään ja turvallisessa kotoisassa ympäristössä kokeilla kykyjensä mukaan myös sitä toista kotimaista.