Olen pääsääntöisesti iloinen veronmaksaja: etuoikeutettu ja kiitollinen siitä, että olen syntynyt Suomeen. Maksan mielelläni korkeitakin veroja, jotta hyvinvointiyhteiskuntaa voidaan varjella, uudistaa ja kehittää. Tyypillinen demari siis.
Tiedän kuitenkin, että suurin osa suomalaisista ei maksa verojaan hymyssä suin. Myös poliitikot tietävät tämän. Siksi ei ole ihme, että puolueet vaalien alla kilvan kertovat, kuinka heitä äänestämällä ei kenenkään tarvitse maksaa lisää.
Keskusta on jopa luvannut kevään mittaan kertoa, kuinka suomalaisilla työmarkkinoilla tehdään sellaiset rakenteelliset uudistukset, että vaikka menot lisääntyvät, velanotto supistuu ja verot laskevat. Yhtälö on kaikkea muuta kuin helppo ratkaista. Työttömät ja palkansaajat pitäkööt hatuistaan kiinni.
Pelkästään ikääntymisen johdosta julkiset menot kasvavat lähitulevaisuudessa väistämättä. Oma puolueeni SDP tilkitsisi menoja ensisijaisesti tiivistämällä veropohjaa. Verohärpäkkeistä halutaan eroon. Sitä myöten voisi olla varaa myös keventää Suomen verrattain kireää ansiotuloverotusta. Hyvä, tasapainoinen näkemys. Kannatan.
Meidän iloistenkin veronmaksajien mieliä kuitenkin mustentaa tapa, joilla verorahoja nykyään käytellään. Poliittisessa jargonissa ja monien puolueiden etujärjestöjen tavoitteissa toistuu usein ”kuntien hankintaosaaminen”. Mitä se tarkoittaa? No esimerkiksi länsimetroa. Ja vanhustenhoitoa. Ja kymmeniä, satoja muita asioita, joissa julkinen ja yksityinen raha nykyään sekoittuvat.
Hankintoja tehdään, osaaminen puuttuu. Silti hankinnat kiinnostavat äänestäjiä merkittävästi vähemmän kuin erilaiset veroporkkanat. Rakenteilla oleva maakuntahäkkyrä ei itsestään menoa paranna, vaikka leveämmät hartiat soteen sillä saataisiin.
Älkää ymmärtäkö väärin: En ole sitä mieltä, että kaikki julkiset palvelut pitäisi tuottaa ajasta ikuisuuteen julkisin voimavaroin. Suomessa on hyödynnetty jo pitkään yksityisiä toimijoita niin sosiaalitoimessa, työllisyyspalveluissa kuin infrahankkeissa. Ja hyvä niin. Maailma muuttuu, ihmisten odotukset hyvästä palvelusta muuttuvat, tarpeet yksilöllistyvät. On selvää, että nykymaailmassa julkinen sektori ei kaikkeen taivu.
Mihin julkisen sektorin pitäisi taipua, on kyky hankkia julkisilla rahoilla tarvittaessa myös yksityisiä palveluita – siten, että laatu on sitä, mitä odotetaan. Tasoa pitää vaatia ja sen toteutumista valvoa. Tässä riittää petrattavaa. Tarvitaan sitovia säännöksiä ja ihan arkista osaamista.
Poliitikoilla on usein houkutus käyttää verotusta elinkeinopolitiikan välineenä, mikä harvoin on viisasta. Lopputuloksena on tilkkutäkkimäinen kokonaisuus, jossa yksittäiset kannusteet puhkovat reikiä veropohjaan.
Verotuksen uudistamiseksi on tehty monia virkamiesten ja huippuasiantuntijoiden esityksiä, jotka on poliittisista syistä jätetty toteuttamatta. Taloustieteilijöiden näkemys verotukseen on yhtenäinen: Veropohja on saatava laajaksi ja järjestelmää monimutkaistavia poikkeuksia on karsittava.
Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta perustuu verotuksen kautta tapahtuvaan tulonjakoon. Sillä kustannetaan koulut ja kirjastot, raiteet ja junat, palvelut ja hoiva.
Veropohjasta huolehtimisen pitäisi olla yhteinen etu ja kyllä, verorahojen käytön yhteinen huolenaihe.