Lobbauksesta elää edelleen kertakaikkisen kummallisia käsityksiä. Tuorein lobbauskohu syntyi, kun hallitusohjelmaneuvottelijoiden nimet tulivat julkisuuteen. Mitä, siellähän istuu etujärjestöjen työntekijöitä! Ja vieläpä viestintätoimistojen väkeä! Tämäkö on Suomen loppu, lobbarit myyvät tuhkatkin pesästä!
Ei nyt sentään. Hallitusohjelmaneuvotteluissa ei lobata, runtata, tyrkytetä tai tuputeta, vaan määritelmänomaisesti neuvotellaan. Neuvoteltavat kysymykset pohjautuvat puolueiden hallitustunnustelijan kysymyksiin antamiin vastauksiin, jotka perustuvat puolueiden omiin ohjelmiin ja linjauksiin. Kaikki näistä ovat julkisia.
Kun edunvalvontaa työkseen tekevien osallistumisesta neuvotteluihin nousi kohu, olen yrittänyt miettiä, keiden hallitusohjelmaa pitäisi valmistella.
Kansanedustajien, toki. Eduskuntaryhmien asiantuntijoiden, totta kai. Mutta keiden muiden?
Neuvottelijoiden haaliminen Arkadianmäeltä olisi simppeliä, jos käsiteltävät asiat olisivat yleistasoisia tai jos niitä olisi kohtuullinen määrä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa näin ei ole. Ohjelma on toimintasuunnitelma, joka kattaa kaikki keskeiset teemat ja hankkeet, joita hallitus aikoo kaudellaan toteuttaa ja edistää, maankäyttösektorin politiikasta turvapaikkoihin, asumistuista osinkoverotukseen. Asialista on laaja ja aikataulu tiukka.
Suurimmilta puolueilta (jos suuria puolueita vielä olisi) voisi löytyä omat asiantuntijansa lainsäädännön kehittämiseen, puolustuspolitiikkaan, sosiaaliturvaan, työllisyyteen, koulutukseen, energiapolitiikkaan, asumiseen, liikenteeseen, infraan ja niin edelleen, mutta pienet puolueet olisivat hätää kärsimässä. Vaikka on selvää, että suuremmilla puolueilla on enemmän valtaa, on hallitusta muodostettaessa tärkeää, että kaikki kokevat olevansa rakentamassa yhteistä hallitusohjelmaa.
No eikö pienempiä puolueita voisi tukea kutsumalla Säätytalolle riippumattomia asiantuntijoita tai vaikka tutkijoita? Toki voisi, ja Suomessa hallitukset kuulevat asiantuntijoita säännönmukaisesti. Nyt meneillään ovat kuitenkin hallitusohjelmaneuvottelut, eikä riippumattomista asiantuntijoista ja tutkijoista saada poliittisia neuvottelijoita.
Neuvottelijoiden on tunnettava läpikotaisin oman puolueensa kirjoitetut ja kirjoittamattomat linjaukset, tiedostettava mahdollisimman laajasti muiden puolueiden näkökulmat ja hallittava poliittiset prosessit. Siksi puolueet nimeävät neuvottelijoiksi jäseniään, joiden osaamiseen ja asiantuntemukseen ne luottavat.
Lobbareiden karsastamiseen näyttää liittyvän usko heidän taianomaisiin kykyihinsä. On hullunkurinen ajatus, että Säätytalolle neuvottelijaksi päätynyt lobbari voisi jotenkin kaapata hallitusohjelman valmistelun omiin käsiinsä.
Työryhmät ovat laajoja, pääsääntöisesti jokaisessa istuu kaksi edustajaa kustakin neuvotteluihin osallistuvasta puolueesta. Kaikki työryhmissä kyllä tietävät, missä kukakin on töissä – ja jokainen osallistuu neuvotteluihin puolueensa valitsemana puolueensa edustajana.
Kirjoitus on julkaistu Iltalehden blogeissa 11.5.2019