Tasa-arvosta pitää jaksaa puhua

Pari kuukautta sitten istuin herravoittoisessa seurassa työillallisella. Tarkoituksena oli, kuten työmatkojen illallisilla usein, keskustella ajankohtaisista asioista, kuluneen päivän kokouksesta ja tulevista hankkeista vapaamuotoisissa merkeissä.

”Vieläkö nyrkkeilet”, kysyi vieressäni istunut herra, jonka kanssa en kovin paljoa ollut henkilökohtaisista asioista puhunut. 

”Saa nähdä, miten jää aikaa. Nythän on sitä paitsi kesä ja purjehduskausi”, vastasin totuudenmukaisesti. 

”Mitä, mutta pitäähän sinun nyrkkeillä”, herra totesi. ”Että pysyt nättinä ja hoikkana.”

Sillä lailla.

Välillä mietin, kuinka paljon naisen kannattaa tasa-arvosta puhua. Viimeisen vuoden, parin aikana saamastani palautteesta sitä on mahdoton päätellä. 

Julkisesti työelämän (ja elämän) tasa-arvosta puhumalla olen saanut valtavasti julkisuutta ja häkellyttävän paljon myönteistä palautetta. Toisaalta olen ensimmäistä kertaa elämässäni myös saanut vihapostia, arvioita ulkonäöstäni, kuten ”feministitukastani”, sekä näkemyksiä aivojeni koosta ja toimintakyvystä. 

Varsinaisissa työasioissa tasa-arvosta puhuminen tuskin on varsinaisesti auttanut minua urallani eteenpäin. Muutamat varhais- ja varttuneemmat sedät ovat jopa pahoittaneet mielensä, kun ovat tulkinneet minun sedistä puhuessani niputtaneen heidät haukuttuun setämies-kategoriaan. Jotkut ovat tulkinneet ”raivofeministiksi”, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Kuitenkin niin kauan kuin ihmisiä yksioikoisesti leimataan ja luokitellaan sukupuolen, ihonvärin, äidinkielen, seksuaalisen suuntautumisen, vamman tai vammattomuuden perusteella erilaisiin kategorioihin, pitää tasa-arvosta puhua. Niin kauan kuin automaattisesti oletetaan, että ikä ja miessukupuoli tuo mukanaan tiedon, kokemuksen ja totuuden, kun taas vastaavasti nuorempi ikä ja tyhmyyden ja tietämättömyyden, on luutuneita oletuksia syytä tuulettaa.

Entä illalliskeskustelumme, miten se jatkui? Pahimmasta tyrmistyksestäni toivuin muutamassa sekunnissa.

”Entä sinä, mitä olet itse ajatellut tehdä pysyäksesi nättinä ja hoikkana”, kysyin, ehkä hiukan epäreilusti, koska eläkeikää lähentelevä vierustoverini ei selvästi ollut asiaa miettinyt.

Joka tapauksessa ulkonäköön liittyvät pohdinnat päättyivät siihen.

Jatkoimme keskustelua työasioista. Työillallisesta kun kuitenkin oli kyse.

Artikkeli on julkaistu 16.9.2019 Iltalehden blogissa

Elämää EU:ssa

Tasan kahdeksan vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä blogiani, jonka iskevä nimi oli Ay-kesä Brysselissä. Olin tuolloin kesällä 2011 työkierrossa palkansaajakeskusjärjestöjen EU-edustustossa Finunionsissa. Opettelemassa EU-asioita, perehtymässä rakenteisiin ja prosesseihin, tapaamassa ihmisiä, kertomassa päättäjille työnantajani EU-tavoitteista – eli loppujen lopuksi lobbaamassa, minkä tajusin pienellä viiveellä.

Jatka lukemista ”Elämää EU:ssa”

EU-politiikka saa olla tylsää

”Mikä on jännittävin avaus, minkä olet EU-vaalikampanjoissa kuullut”, kyseli eräs toimittaja Twitterissä hiljan. Kenellekään ei tullut mitään mieleen. Hyvä niin.

Euroopan unioni on monen mielessä tylsä, byrokraattinen ja etäinen. Se on sikäli hassua, että EU on kaikkea muuta kuin etäinen: elämme siinä joka päivä. Suomen lainsäädännöstä merkittävä osuus perustuu suoraan unionin lainsäädäntöön.

Jatka lukemista ”EU-politiikka saa olla tylsää”

Hallitusneuvotteluissa lobbari ei ole lobbari

Lobbauksesta elää edelleen kertakaikkisen kummallisia käsityksiä. Tuorein lobbauskohu syntyi, kun hallitusohjelmaneuvottelijoiden nimet tulivat julkisuuteen. Mitä, siellähän istuu etujärjestöjen työntekijöitä! Ja vieläpä viestintätoimistojen väkeä! Tämäkö on Suomen loppu, lobbarit myyvät tuhkatkin pesästä!

Ei nyt sentään. Hallitusohjelmaneuvotteluissa ei lobata, runtata, tyrkytetä tai tuputeta, vaan määritelmänomaisesti neuvotellaan. Neuvoteltavat kysymykset pohjautuvat puolueiden hallitustunnustelijan kysymyksiin antamiin vastauksiin, jotka perustuvat puolueiden omiin ohjelmiin ja linjauksiin. Kaikki näistä ovat julkisia.

Jatka lukemista ”Hallitusneuvotteluissa lobbari ei ole lobbari”

Setä ja rauha

Olen edelleen saanut huomata, että siinä missä jonkun huumorintajua setäkuiskaaja-termi kutkuttelee, tuntuu toisista sedittely turhalta tai ikävältä. Keskustelua setä-, täti, tyttö-, poika- ja pökkelötyypittelyistä voi ja kannattaa jatkaa, mutta tärkeintä on tämä: olemme kaikki ihmisiä, joilla on oikeus tulla kohdatuksi ja kohdelluksi ihmisinä.

Jatka lukemista ”Setä ja rauha”

Synkkiä aikoja

14 vuotta sitten asuin puoli vuotta vaihto-opiskelijana Amsterdamissa. Se oli ikävää, synkkää aikaa. Pari kuukautta ennen saapumistani elokuvaohjaaja Theo van Gogh oli brutaalisti lahdattu kaupungin kadulla. Van Gogh oli sitä ennen kuljeskellut vuosikausia ympäriinsä kutsumalla muslimeja termillä geitenneukers, jonka voisi korrektiutta tavoitellen kääntää vuohiinsekaantujaksi.

Jatka lukemista ”Synkkiä aikoja”

Kuiskaamishommia: Työelämän tekopökkelö

Kun kirjoitin Setäkuiskaajan käsikirjaa, sain yhteydenottoja, joissa toivottiin vinkkejä muutosvastarintaisten setien käsittelyyn. Tunnistin tietysti tyypin, mutten pitänyt sitä setäkuiskaamisen kannalta olennaisena ryhmänä: muutosvastarintaa kun esiintyy ihmiskunnassa melko tasaisena jakaumana sukupuoleen, ikään tai asemaan katsomatta.

Jatka lukemista ”Kuiskaamishommia: Työelämän tekopökkelö”

Näin ryhdyt populistiksi ja muita pelottavan toimivia vinkkejä

Kun aloin suunnitella lähteväni eduskuntavaaleihin ehdolle, aloin saada lukemattomia neuvoja, mitä pitäisi tehdä. Pitää olla uskottava, tietysti. Pitää löytää vihollinen, jota vastaan hyökätä. Ja pitää olla yksittäinen teema, jota pänkkipäisesti ajaa riippumatta siitä, miten se yhteiskuntaan kokonaisuutena vaikuttaa.

Ryhdy populistiksi, neuvoi moni. Se kuulosti kammottavalta. Yksinkertaisten ratkaisujen tarjoaminen vaikeisiin ongelmiin on mielestäni yksi politiikan suurimmista kompastuskivistä.

Jatka lukemista ”Näin ryhdyt populistiksi ja muita pelottavan toimivia vinkkejä”